Kuten on tullut todettua viime aikoina, törmäsin aivan sattumalta kivaan ja kivan näköiseen ihmiseen, jonka kanssa hommat etenivät melkoisen rivakasti. Ensimmäiset treffitkin kestivät sen legendaariset 30 tuntia ja vaikkei tarkoitus ollutkaan – niin hupsistaheijaa, kuin itsestään – olin huomannut parin viikon päästä viettäneeni enemmän vapaa-ajastani naisen kanssa kuin muihin aktiviteetteihin minulla oli edes allokoida.
Nainen välillä sanoi, että mitäs jos ei nähtäisi muutamaan päivään. Ajatus ei tietysti tuntunut houkuttelevalta, koska olen kieltämättä sellainen päätä pahkaa tyylinen persoona, mutta täysin reaalisesti itsekin päässäni totesin sen, että ehkä olisi hyvä, ettei heti alkuunsa näe ihan koko ajan, vaikka siis mieli olisikin tehnyt. Näin ollen, myönsin itsekin, että joo, pidetään vain parin päivän breikki. Arvatkaa pitikö se koskaan?
Mielenkiintoisen tästä asiasta tekee se, että vaikka se en koskaan ollut minä, joka ehdotti breikkiä, en se ollut myöskään minä, joka viimeistään seuraavan päivän aamuna ehdotti aina, että mitä jos kuitenkin nähtäisiin tänään. Suostuin, koska miksi en olisi suostunut? Jos kuitenkin luvassa oli mukavaa seuraa ja läheisyyttä, niin kuka siitä kieltäytyisi?
Ja siis ei mitä tahansa läheisyyttä. Ei sellaista, mitä saa kun nukkuu vain jonkun vieressä, vaan jotain sellaista, mikä nostaa jo yleistä fiilistäsikin sillä tavoin, että mieli vain hymyilee. Se on enemmän kuin vain kosketus. Se on ajatus. Naisen keho puolittain oman vartalosi päällä. Naisen, josta todella välittää. Jos tietää, että sitä saa, niin kuka siitä kieltäytyy? Niin, ei kukaan.
Ajan kuluessa sitten nainen alkoi miettiä, että asiat ovat edenneet liian nopeasti ja kun hänellä on muutoinkin tietynkaltainen sitoutumiskammo, lähtivät käsijarrut päälle, koska homma oli liian vakavaa, liian nopeasti ja siis liian ahdistavaa. Hän ehdotti, että jos otettaisiin ihan uudestaan alusta ja kun ryhdyin kyselemään pelisääntöjä asian tiimoille, lankesi myrsky. Myrsky, johon en mitään järkevää tyynnytystä missään vaiheessa löytänyt ja sitten lopulta tänään duunissa hirveässä kiireessä ja paineessa kävin ties kuinka monta tekstiviestiä läpi hänen kanssaan. Olin melko varma, että se oli nyt siinä.
En ollut täysin varma omista aatoksistani, koska en nähnyt asiassa omalta kohdaltani mitään ongelmaa, mutta hyvin selkeäksi oli muutaman viime päivän aikana minulle tullut se seikka, että toinen tahtoo vain mennä ja olla eikä sitoutua. Ainoa asia, joka minua vain kummeksuttaa, on se pieni juttu, että jos näin on, miksi sitten edes näinkään pitkään (about 1,5 kuukautta) joku jaksaa leikkiä toista, mitä lopulta tahtoo.
Toinen oli minulle alun alkaen hyvin rehellinen ja kertoi ihmissuhdehistoriastaan, joka saattaisi jopa jonkun mielestä olla melko karmaisevaakin kuultavaa, ja minä arvostin sitä. Minä kun en nykyään enää ylläty mistään ja mikään ei ole liian kummallista tai outoa, jotta karvani nousisivat pystyyn. Ainoa, mikä todella ratkaisee, on nykyisyys ja ne valinnat, joita kukakin tekee tästä sekunnista eteenpäin. Ne määrittelevät ihmisen.
Nyt on vain niin, että minä en voi enää varmasti tietää, että voinko tuohon toiseen ihmiseen ikinä täysin luottaa, kun jos käy niin, kuten oli meinattu, eli tulee aikalisä ja molemmat menevät tahoilleen. Tahdoin saada yhteen yksinkertaiseen asiaan yksinkertaisen vastauksen, mutta en sitä näinä parina viime päivänä sitten lopulta millään saanut. Se kysymys oli, että onko olemassa mitään pelisääntöjä siinä vaiheessa, kun molemmat menevät tahoilleen. Hiljaisuus on mielestäni riittävän kertova vastaus. Minä olen tässä kaksi päivää kuolettanut tunteitani ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että en mene sitten rikki, kun aikanaan onkin täysin varmaa, että koko homma oli siinä ja kiitos.
Muuten olisin jo viheltänyt pelin poikki ajat sitten ja vain todennut, että kiitos ei. Ainoa syy, miksen näin ole tehnyt, on se, että sen kovan ja säröilevän kuoren alla on ihana ihminen, jonka vain niin kovasti tahtoisin tulevan kokonaan sieltä ulos. Voi olla, että minusta ei ole sitä kuorta sitten rikkomaan. Toivon, että hänellä on huomenna aikaa nähdä, ennen kuin painelee viikonlopun viettoon. Koska jos ei ole, niin se oli sitten minun osaltani siinä. En yksinkertaisesti jaksa kokonaista viikonloppua ilman mitään todellista selvyyttä asian tiimoilta.
Minä en nyt edes tunne omaa tunnetilaani. Se on surullinen, vähän toiveikas, hieman vihainen ja on siinä ripaus ilkeyttäkin, mutta ennen kaikkea se on haikea ja jollain tapaa herää vain päähäni koko ajan kysymys, että miksi asioista pitää ihmisten tehdä niin helvetin vaikeita, kun niiden ei välttämättä niin tarvitsisi olla.