Tosiaankin, tänään on syntymäpäiväni, viides kesäkuuta. En ole juhlinut syntymäpäiviäni moneen vuoteen juuri mitenkään. Viimeisimmistä todellisista synttärikemuista on aikaa vuositolkulla. Kuitenkin joka vuosi, kun näkee sanomalehdessä, kalenterissa, missä sitten ikinä, päivämäärän kesäkuun viides, se jotenkin vain tuntuu aina yhtä kummalliselta. Vuosien täyttämiseen ei kaiketi ikinä täysin totu?
Jos katson taaksepäin omia syntymäpäiviäni, niin toki lapsuudessa ne olivat joskus melkoisia kinkereitä, vaikkakin minä olin tietysti koulukaverien keskuudessa yleensä aina se, kenen syntymäpäivillä oli melkoisen vähän vieraita. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kesälomat olivat yleensä juuri viikkoa tai muutamaa päivää aiemmin alkaneet ja perheet olivat monesti jo poissa paikkakunnalta loman vietossa.
Sitten ala-astetta jonkin verran käytyäni, muutti luokalleni eräs poika, kenellä oli syntymäpäivä kaksi päivää minun jälkeeni ja kaikista hauskinta tarinassa oli se, että olimme aikanaan syntyneet samalla synnytysosastollakin ja todennäköisesti maanneet vierekkäin jossain laitoksen huoneessa. Vietimme sitten useammat syntymäpäivät aina yhtä aikaa kuudes kesäkuuta.
Nuoruudessani syntymäpäivistä alkoi sitten tulla tavallaan entistä tärkeämpiä. Viisitoista täytettyäni sain mopon ja kuusitoista täytettyäni kevytmoottoripyöräkortin. Muistan vieläkin sen päivän, kun täytin seitsemäntoista. Sillä ei ollut mitään väliä ja itse asiassa se oli äärimmäisen ärsyttävä hetki, koska todellakin muistan, että siitä iästä piti päästä vain mahdollisimman nopeasti yli. Koska tokihan silloin oli jo kaikki kaikessa täyttää ne maagiset kahdeksantoista vuotta. Ajokortti ja lupa ostaa laillisesti viinaa ja käydä baareissa. Tokihan baareissa minulta ikinä mitään papereita oltu ennenkään kysytty, mutta tietynlainen ero siinä fiiliksessä kuitenkin oli, koska sitä ennen baareissa käyminen oli aina tietynlaista häsläämistä, koska koskaan ei kuitenkaan voinut tietää, josko joku niitä papereita kuitenkin kysyisi.
Jos ihan totta puhutaan, niin sen päivän jälkeen, kun kahdeksantoista vuotta täytin, en ole viettänyt kunnolla yksiäkään syntymäpäiviäni, jos ei kaiketi kaksikymmenvuotispäiviä oteta lukuun. Silloin taisin viettää jonkinlaiset syntymäpäiväbileet, koska sen aikainen tyttöystäväni ne järjesti. En niistä juurikaan mitään enää muista, kuin sen, että bileet kuitenkin olivat jonkinlaiset.
Mutta siis liki kymmenen vuotta on menty ilman minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia ja mennään edelleen. Tämän päivän vietin kiltisti töissä kuuntelemalla seitsemisen tuntia venäläisen rekkakuskin pään aukomista. Joskin niiden avautuminen on onneksi melko yhdentekevää, koska en osaa venäjää. Eivätkä he osaa suomea, joten aikani kuluksi vittuilen yleensä jotain takaisin varsin hyvin tietäen, että siinä ne kaksi miestä toisilleen jotain söpertävät, vittuilevat, eikä kumpikaan ymmärrä toista. Melko herttaista, mutta kuluupahan edes aika nopeammin töissä.
Ja siitäpä päästäänkin tämän aiheen viimeiseen osioon. Olen siis 28 vuotta vanha tänään. Ja mitä minä olen saanut elämässäni aikaiseksi? Konkreettisesti ajateltuna, en juurikaan mitään. Henkisesti paljonkin ja jos nyt katson taaksepäin vuosien takaista minua, vaikkapa kahdeksantoista ikäistä, olen aivan eri ihminen. Vielä kahdenkymmenenviidenkin ikäiseen minuun verrattuna nyt tämä Panu, joka tässä tätä tekstiä kirjoittaa, on melkoisen eri ihminen.
Siihen ovat vaikuttaneet hyvin monet seikat, pahatkin asiat ja toki hyviäkin joukkoon mahtuu. En tahdo sanoa, että elämäni olisi ollut yhtä kärsimysnäytelmää, vaikka toki se joskus sitäkin on ollut. Mutta sellaista se on. Väitänkin vain, että se eroavaisuus minussa ja vaikka kolmen vuoden takaisessa minussa on, että nyt minä osaan myöskin jollain tapaa kääntää niitä negatiivisia asioita, joita tapahtuu ja on myöskin tapahtunut, positiiviseksikin voimaksi. Vihaa, katkeruutta ja tuhoisia ajatuksia olen käsitellyt ihan yhden elämän tarpeiksi. On aika katsoa eteenpäin ja vain todeta, että moni asia, joka on elämäni varrella tapahtunut, ei tule tapahtumaan enää toiste, koska osaan tunnistaa ne asiat etukäteen, ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Kuitenkaan en mene sille tielle, että luulisin itsestäni liikoja. Virheitä tulen tekemään taatusti vielä vuosikymmenienkin päästä. (jos vain niin hyvin käy, että silloin vielä elän) Jos luulisin itsestäni liikoja, olisin se Panu, joka oli olemassa vuonna 1998, kun mittariin tuli kahdeksantoista vuotta. Sieltä on onneksi jo tultu pitkä matka luuloissa alaspäin ja itsetunnossa ylöspäin.
Hyvää kesää kaikille. 🙂