Tänään kävin päivällä kaupassa ja törmäsin vanhaan ystävään. Ystävään, ketä en ollut nähnyt pitkään pitkään aikaan. Erääseen naiseen, joka oli mun tukena joskus jo lukioaikoina, kun perheen sisällä asiat olivat melko huonolla tolalla. Neiti kysyi multa kaupan käytävällä jutellessamme, että mitäs mulle ja totesin, että vähän on vaiheessa elämä. Ja sitten mä vain sanoin sen hänelle. Sanoin, mitä olin päässäni tässä viime aikoina kelannut. En sen kummemmin sitä miettinyt, mutta jollain tapaa järkevältä ajatukselta se tuntui ja olin ihan tyytyväinen, että sanoin sen ääneen ja siksipä ehkä nyt sitten voisin kuitenkin sanoa sen myöskin täällä. Ja tiedän jo nyt, että varmaan skeptisiäkin kommentteja voisi asian tiimoilta tulla esiin.
Tuossa taannoin kirjoitin, että mä olin tullut joihinkin johtopäätöksiin sen suhteen, että mitä mä tahtoisin tehdä tulevaisuudessa, koska se ei ole monellekaan minut tuntevalle ihmiselle mikään järin suuri salaisuus, että vähän hakemistahan tuo on pitkään ollut.
Kirjoitin jokunen aika sitten siitä, että olen monikeskinkertaisuus. Olen tullut siihen tulokseen päässäni, että ei ole olemassa mitään asiaa, mikä olisi minulle mikään suoranainen kutsumus. Minusta ei tule maalaria, eikä tule kirjailijaa, tai toki voisi tulla, mutta tulisiko minusta menestyvä sellainen, onkin sitten jo ihan toinen juttu.
No, mihin johtopäätöksiin minä sitten olen mukamas tullut?
Voin jo uskoa, että joku varmaan teilaisi minut ihan täysin, mutta sanotaan nyt niin kuin asiat ovat. Jotkut minua tuntevat ihmiset tietävät, että olen melko paljon huolehtiva persoona. Sehän ei toki tarkoita sitä, että sen myötä vielä minusta olisi siihen, mitä olen nyt ajatellut, mutta jollain tapaa siltikin olen vain joka kerta asioita miettiessäni palannut samaan johtopäätökseen. Siis kun jotenkin musta nyt tuntuu siltä, että se voisi kuitenkin osua mun persoonaan jollain tapaa.
Mä alan syksyn mittaan katselemaan eri vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja sen suhteen, että mihin minä haen, koska ala on nyt melko lähellä varmuuden tunnetta. Mä ajattelin, että jos hakisin lääkikseen ensi keväänä. Heti kun on mahdollista, alan lukemaan pääsykokeisiin. Ainoastaan toinen prioriteetti talven aikana on se, että mä saan järjesteltyä vähän käytännön elämän asioita kondikseen. En usko, että sen suhteen tulee mitään ongelmaa. Kyllä ne hoituvat.
Jos käy niin, että ovet eivät aukene, niin seuraavana syksynä mä voin jatkaa tuota mun nykyistä koulua ja vaikka hakea seuraavana keväänä uudestaan, mutta siis nyt ajatukset ovat melko vakaasti tuossa hakemisen ideassa. Toki jos mä käyn vuoden vielä mun nykyistä koulua, niin sittenhän mä olisin lähellä jo valmistumista, joten sitten mä varmaankin se suorittaisin kuitenkin loppuun, mutta saa nähdä. Tavallaan mä en sillä mitään enää tekisi, mutta toisaalta en ehkä haluaisi jättää sitä kesken siinä vaiheessa, että olisi vain käytännössä lopputyö tekemättä tai jotain. No, aika näyttää.
Ja tämä ei todellakaan ole mikään päähänpisto. Kyllä mulla ajatus lääketieteellisestä kävi jo joskus lukiossa, mutta silloin vain jotenkin tiet veivät ihan toisiin aatoksiin.
Mä jo viime viikolla, kun tätä mietin vakavasti, ajattelin etten tästä kyllä mitään aio sanoa täällä, koska jotenkin mun itsetunto vaikka onkin korkealla, niin ei siltikään ehkä jaksaisi tästä asiasta sen suurempaa puimista, mutta tulin nyt siihen johtopäätökseen, että pakko mun on tästä kuitenkin mainita. Tämä koko ajatus on mulle kuitenkin niin iso juttu.