Tuli aikanaan käytyä eräs lyhyt debaatti siitä, miten typeriä runoanalyysit ovat. Niitähän piti kirjoitella lukiossa äidinkielen kursseilla ja taisin itsekin pari sellaista aikanaan rustata. Omasta mielestäni kun lopulta runojen analysointi on kyllä yksi pelkkä typerä ajatus. Mitä analysoimista niissä nyt on. Runot voivat olla kyllä hienoja, niin ajatukseltaan kuin hienosti sanottuna onomatopoeettisestikin. No, lopulta minähän en runoista mitään ymmärrä. Kuitenkin tuossa junassa istuessani, sen ajan mitä en nukkunut, vain mietin vähän kaikenlaisia asioita. Väsäsin seuraavanlaisen rihman. Sitä kyllä on todellakin aivan turha alkaa analysoimaan.
Meri syleilee sinua kuten kirjat,
ajatuksella, olemalla, allegorialla.
Ne ovat pakokeino, osa sinua,
mutta lopulta sinä et ole osa niitä.
Ajattelet, itse, ilman ohjenuoria,
päätät ja hymyilet.
Ne vievät sinut pois, jos vain tahdot,
mutta et, on jotain parempaa, on ihminen.
Siksi tiedät, vain itse itseäsi viet,
ei paikka, ei pakopaikka, ei maisema, ei maailma.
Eivätkä ne ole äärettömiä, ei meri eikä kirja,
ne päättyvät johonkin, päättyvät, aina.
Mutta ihmisen tahto on ääretön, se ei tunne rajoja,
keho tuntee, mieli ei.
Siksi valitset ihmisen, et merta, etkä maailmaa,
sinä itse, sinä.
Ja minä suren.
Taidampa tästä painella kohta vapaapäivän viettoon. Ennen kuin mun kuula halkeaa lopullisesti. Voiko suruun kuolla? Papukaijat ainakin kuolevat. No, onneksi mä en ole papukaija. Vaikka varmasti välillä vähintään yhtä ärsyttävä. No, se siitä.