Nukuin kuin tukki ja heräsin joskus vasta vähän ennen kymmentä. Kävin hoitamassa erään asian ja kohta pitäisi lähteä parhaan ystäväni(ja käytännössä ainoan täällä) kanssa kahville, kun jätkällä on vapaapäivä duunista ja mitä muutakaan me tehdään kuin jauhetaan sen kanssa paskaa. Joskin se tuokio tulee nyt ihan tarpeeseen.
On muuten jännä juttu, että kun multa kysyttiin tuossa päivänä eräänä, että voiko tämän ystäväni kanssa puhua ihmissuhdeasioista ja muistakin ehkä vähän vaikeammin miehille suuhun taipuvista asioista, niin sanoin, että ei kovin hyvin. Mutta nyt olen taas huomannut, että ei ehkä helposti voi puhua, mutta voi kyllä ja se on kyllä hieno juttu. Tästä ystävästäni näkee niin hyvin sen, että tietyt asiat ovat vaikeita hänelle puhua, mutta lopulta kun tarpeeksi on motivaatiota puolin sekä toisin avautua niin kyllä se on aina onnistunut ja onnistuu nytkin ja siitä mä olen iloinen.
Ja mitä tulee mun eiliseen pohdintaan niin kävellessäni kaupungilla mä vain mitä enemmässä määrin olin sitä mieltä, että mun elämä kaipaa nyt selvän muutoksen. Hyvin käsitän, että jokainen ei tätä ymmärtäisi jos näkisi kaikki puolet tässä asiassa mutta ei tämä ole mikään hetkellinen päähänpisto vain siksi, että mun elämässä nyt tapahtui jotain todella ikävää juuri eilen aamulla, joskin se varmasti oli taas kerran jonkinlainen katalyytti. Yleensä ihan aina kun mä olen menettänyt jotain ja yleensä se on merkinnyt lähinnä ihmissuhdeasioita, olen mä alkanut toimia hyvin tarmokkaasti ainakin jonkin asian suhteen ja yleensä se on merkinnyt käytännön elämäni muuttamista tai ainakin asioiden eteenpäinviemistä. Elämän pitää ilmeisesti potkia päähän riittävästi, ennen kuin tajuaa, että jotain tarttis tehdä, taas.
Mitään suoranaista suunnitelmaa mulla ei ole, vielä, mutta mä kyllä taidan olla melko pitkälle sitä mieltä, että mun ensi vuosi menee jollain tapaa ihan muissa merkeissä kun mun koulun parissa. Varmasti joku ajattelisi, että helvetti mikä luuseri, mutta kun ei asiat ole aina niin yksinkertaisia. Musta tuntuu, että mun historiaan liittyvät asiat painaa mua vieläkin sillä tavalla, että ne väkisinkin heijastuvat myös mun henkilökohtaisiin ihmissuhteisiini, vaikken suoranaisesti niitä esille olisi tuonutkaan. Tästä asiasta joku voisi olla nyt ehkä eri mieltä jos tietäisi koko asian laidan, että lopulta mun karikot on vaan johtuneet ihan puhtaasta sattumasta, mutta mä en siihen ihan täysin usko. Mä en ole kokonainen ihminen ennen kuin mä teen tämän mun projektin loppuun ja se vaatii nyt radikaaleja toimenpiteitä.
Kun lopulta musta nyt tuntuu siltä, että ennen kuin mä tunnen itseni täysin ehjäksi, en mä voi ottaa kylkeeni ketään toistakaan. En suoranaisesti sano, että ketään ihmistä olisin hakenut siksi, että se jollain tapaa korjaisi tätä mun rikkinäisyyden tunnetta, edes alitajuisesti. Kyllä mä olen osannut eritellä ihmiset ja mun omat mielen loukkoni. Se on ihan varma ja siksipä musta nyt tavallaan tuntuukin niin pahalta. Olisi paljon helpompaa jos voisi syyttää jotain asiaa tai edes ihmistä, mutta ei. On niin helvetin klisheistä sanoa, että on vain katkera elämälle, mutta nyt se vain kyllä pitää niin paikkansa.
Mutta joo, mä taidankin lähteä tästä pohtimaan noita asioita sen yhden ihmisen kanssa, joka ilmeisesti ei mua koskaan jätä pulaan. Mä en voi edes käsittää, miten mulla voi olla niin hyvä ystävä.
Ehkä tää tästä.