Puhuin eräs päivä siitä, miten minä itse käsitän sanan rakkaus ja yleensäkin sitä, millä tavoin sitä asiaa muodostan päässäni ja myös sitä, että millä tavoin verbaalisesti tunteiden ilmaisu yhdellä sanalla on mielestäni melko käsittämätöntä, tavallaan.
[URL=http://www.city.fi/yhteisot/blogi/avatar/36333/]Pari sanaa tunteista ja rakkaudesta…[/URL]
Nuo asiat, mitä pohdin, ovat osa sitä, millä tavoin ihminen oppii elämässä asioita ja voisiko sitä sitten kutsua viisastumiseksi.
Joitakin aikoja sitten puhuin erään ihmisen kanssa siitä, millä tavoin mitkäkin sanat käsitetään tai miten kukakin ne käsittää.
Viisaus, älykkyys, fiksuus…
80% suomalaisista on omasta mielestään keskimääräistä älykkäämpiä, ainakin näin olen kuullut. Mitään ihan suoranaista paperia en moisesta ole nähnyt, mutta veikkaan, että se pitää varmasti melko hyvin paikkansa.
Tietysti tuo luku nyt ei pidä paikkaansa, sehän nyt jo voidaan todeta vaikka millä matemaattisella toimenpiteellä, sen ymmärtää vähän ”tyhmempikin”.
Mutta en minä siitä nyt halunnut puhua vaan siitä, että aloin äsken pohtia mielessäni, että miten minä ajan kanssa olen viisastunut. Ihan todella mietin sitä, että koska aika-ajoin minä olen tähän ikääni mennessä muistini mukaan todennut itselleni joidenkin tapahtuneiden asioiden jälkeen, että nyt minä olen viisaampi kuin aiemmin. Tänäänkin niin totesin.
Tätä pohdintaa on kait tapahtunut ehkä kerran vuoteen, joskus harvemminkin. Nyt se vain pälähti päähäni varmaan osittain siksi, että olen viime aikoina oppinut tunteistani ja siitä, millä tavoin niitä käsittelen ja koska minulta on myöskin kysytty, että miksi minä tunnen jotain ja olen joutunut hiukan selvittämään tunteitani myöskin toiselle, niin kyllä siinäkin olen taas oppinut jotain itsestäni. Ja myöskin toisista. Osaan taas paremmin suhtautua ja käsitellä asioita, jotka ovat joskus todella vaikeita. Paljon kuitenkin on varmasti vielä opittavaa ja siinä tullaankin taas tämänkin tekstin ytimeen:
Voiko ihminen koskaan saavuttaa mitään absoluuttista kattoa, minkä jälkeen tietäisi täysin, millä tavoin pitää ajatella, että ajattelee oikein eikä tee virheitä?
Tavallaan tekisi mieleni myöntää, että kyllä, koska kyllä kait omien tunteittensa kanssa meuhkaamisessakin joku raja tulee ja ei kait tunteetkaan ole niin monitahoisia, etteikö koko skaala jossain vaiheessa elämää olis läpikäyty?
Siis ihmistyyppejähän on käytännössä miltei yhtä paljon kuin on ihmisiäkin, se nyt on selvä ja tavallaan kaikki tapaukset sitten siinä mielessä, että pitää yrittää saattaa kahta erilaista palasta yhteen, ovat aina oma yksilöllinen tapauksensa. Eli tavallaan ei voi sanoa, että ihminen voisi koskaan saavuttaa mitään absoluuttista pistettä, minkä jälkeen osaa aina tehdä oikeat valinnat ja valita oikeat sanat ja aina tietäisi, miten käyttäytyä.
Eli ihminen ei voi olla täysinoppinut. Selvä juttu.
Mutta oppiiko ihminen jokaisesta ihmissuhteesta (enkä nyt tarkoita mitään parisuhteita pelkästään) jotain? Itse ainakin nykyään tunnen, että jotain aina opin. Monesti ihmiset ovat melko samanlaisia tai osaan varmasti eritellä muutamia erilaisia ihmistyyppejä, joiden peruselementit ovat melko helposti tunnistettavissa. Joskus ensivaikutelma pettää, monesti kuitenkaan ei. Olenko siis hyvä ihmistuntija? Pitkään niin kuvittelin. Tai no kuvittelin jo varmasti parikymppisenä, sitten kuvittelin joskus muutaman vuoden myöhemmin ja nyt kuvittelen taas. Pitäisikö minun vain todeta itselleni, että en ole kuitenkaans en parempi ihmistuntija kuin välttämättä kukaan muukaan tai voisinko olla jopa huonompi? En tiedä.
Lopulta nyt tulin siihen johtopäätökseen, minkä myöskin nyt sitten listaan oman viisauteni lisääntymiseksi, että sillä kait ei ole mitään väliä? Ei kai se, että joskus teen virhearviointeja, minusta yhtään sen huonompaa tee tai ainakaan minun ei pidä itseäni suomia siitä, että aina en näe kaikkea ihmisistä ennen kuin joku vahinko on päässyt tapahtumaan.
Aikanaan joskus parikymppisenä tosiaan kuvittelin, että olen nähnty ehkä enemmän kuin jotkut ikäiseni parikymppiset. Uskon, että se pitää edelleenkin paikkansa, mutta olinko silti yhtään viisaampi kuin keskimääräinen parikymppinen? Siitä en olisi enää niinkään varma. Eli nyt sitten tulin siihen ajatukseen, että jos en ollut niin olinko huonompi omaksumaan jotain asioita päähäni joten olinko sittenkin keskimääräistä tyhmempi?
Toisaalta eivät varmasti läheskään kaikki muutkaan ihmiset osaa aina muokata kaikkea kokemaansa suoraan ohjenuoriksi ja hälytyskelloiksi päähänsä vaan varmasti monella muullakin jotkut asiat tallentuvat sinne vasta useamman kantapään kautta opitun samankin virheen jälkeen. Ja nyt tätä voisi sitten myöskin soveltaa muihinkin asioihin kuin pelkästään ihmistuntemukseen. Ihan konkreettisiinkin elämässä tehtäviin asioihin. Voisi kuitenkin varmasti ajatella, että mitä enemmän virhe aiheuttaa pahaa oloa tai satuttaa, niin sitä helpommin se rekisteröityy ihmisen mieleen. Ollaanko mekin jossain määrin niitä Pavlovin koiria?
No, tänään siis totesin, että olen oppinut. Olen viisaampi kuin ennen ja se pitää ihan varmasti paikkansa. Osa niistä asioista, mitä nyt mielestäni paremmin käsitän ja tiedostan ja millä tavoin osaan tulevaisuudessa asioihin suhtautua, ovat useamman epäonnistumisen tulosta ja nyt tavallaan kait oli taas sen hetken aika, kun oli riittävästi paskaa niskassa, että aivot väkisinkin polttomerkitsevät virheet synapseihin ja nousin uudelle tasolle oman minäni kehittämisprojektissa.
Veikkaan, että tällaisia hetkiä, kuin nyt on, tulee elämässäni vielä monen monituista ja varmasti, jos vanhaksi elän, naureskelen tälle blogimerkinnälleni ja totean, että olimpas silloin vielä niin pirun tyhmä.