Äsken menin kauppaan ja mietin, että kirjaudunko cityyn laisinkaan tänään, kun pitäisi tuota piirustustakin katsella ja seiskalta lähden kaverin kanssa vielä salillekin. Ja kun lopulta tuntui, ettei takuulla ole mitään sanottavaakaan, mutta sitäpä sitten tuli kuitenkin. Tai no, tuli ja tuli, mutta kuitenkin.
Kävelin äsken kaupassa eksäni ohi. Olen kyseisen ihmisen nähnyt viimeksi joskus nelisen vuotta sitten. Keväällä tuli puhuttua puhelimessa ja silloin kirjoitinkin siitä, että sain silloin viimeistään itseni sinuiksi kyseisen ihmisen kanssa. Mutta äsken kun kävelin ohi, niin en siis mennyt moikkaamaan, koska en vain yksinkertaisesti tuntenut sitä edes tarpeelliseksi ja uskoisin, että tämä toinen osapuoli ajattelee melko samalla tavoin, vaikkei mitään pahaa sanottavaa olekaan.
Kuitenkin kun kyseisen ihmisen vain ohimennen näin ja tiesin hänen seisovan toisella kassalla, niin kädet vain alkoivat täristä ja adrenaliini virtasi. En vieläkään tiedä, että miksi. Tai siis no, jokainen nyt varmaan suunnilleen tiedostaa, mistä on kyse, mutta on se silti vain niin kummallinen juttu. Enemmänkin kyse toki oli siitä, että tuli hetkellisesti fiilis, että aivan kuin olisi aaveen nähnyt. Ei siis siitä, että kenestä oli kyse, vaan siitä, miten kauan siitä on, kun on jonkin henkilön tavannut, johon joskus on kuitenkin ollut jonkinlainen tunneside. No, nyt ei enää tunnu taas missään. Muuten niin tylsääkin tylsempi maanantai. Taidanpa nyt vain paneutua tuohon piirtämiseen.