Aamu oli tosiaan melko karmaiseva. Vaikken montaa olutta eilen juonutkaan niin olo oli hiukan hontelo, mutta se melko nopeasti siitä tasaantui ja kävin myöskin hoitamassa erään asian jota minulta pyydettiin edellisiltana ja ajattelin, että ehkä tästä tulee vielä ihan ok päivä.
Mutta eihän se sitten ihan niin mennytkään vaan aivan päinvastoin. Itseasiassa nyt tässä vaiheessa on jotenkin hassua sanoa, että näin viime yönä jotain unta, en muista sitä kovin tarkkaan, mutta se liittyi menneisiin ihmissuhteisiini. Osasin kyllä kuitenkin tajuta, että asia todennäköisesti tajunnassani yöllä pälähti päähän lähinnä siksi, että viime aikoina olen puhunut menneistä suhteistani sekä myöskin niihin oli juuri aiemmin hiukan viitattu. Uni oli melko ikävä joskaan ei mikään painajainen ja olinkin helpottunut kun tajusin, että se oli vain unta. Miltä sitten tuntui kun avasin sähköpostin ja aloin lukea erästä mailia. Totta puhuen en saanut sitä luettua hetkeen loppuun asti, koska ajattelin, että tämä on vain joku vitsi tai en ole vielä ihan herännytkään.
Mutta se siitä nyt, varmuudella käyn tuota asiaa läpi vielä monen monituista kertaa ja syytäkin on, mutta muutaman tunnin kuluttua asian valkenemisesta aloin miettiä, että mitä nyt? Kesä tulee ja tietyt suunnitelmat menevät melkolailla uusiksi. Meneekö kesä ihan piloille? Tuskin jos vain itse en niin tahdo käyvän.
Olinhan vielä huhtikuun alussa luonut jo skenaariot siitä, mitä aion kesäkuun alussa blogiini kirjoittaa ja se skenaario sisälsi oman sinkkurunoni kesälle jonka teemana piti olla ”[B]No Strings Attached[/B]”. Vanha kunnon avatar joka ei kanna huolta huomisesta piti olla valmiina vastaanottamaan terassit ja kaduilla lyhyissä hamosissa kulkevat naiset ja se irtoseksi. Sitä piti tuleman jos oli tullakseen joskin nyt sanon, että sama avatar tämä nykyinen ei kuitenkaan ole mitä joskus joitakin vuosia sitten. Kesän piti olla hauskaa, mutta ei suoranaisesti sillä lähtökohdalla, että mitä enemmän seksiä, sitä parempi. Aikanaan kun naiivi avatar parikymppisenä vieläpä kuvitteli, että mitä enemmän kumppaneita, sitä parempi. Pitihän se näyttää itselleen, että pystyy johonkin. Ei se ei ollut homman juju vaan lähinnä se mainitsemani slogan. On itsensä herra.
No mutta mitä nyt? Pitää alkaa suunnittelemaan. Todennäköisesti kesäni menee enemmässä määrin treenatessa kuin olin ajatellut. Kyllä mä edelleen ensi kevään korvilla haluan olla oikeasti kunnossa. En tällaisessa semiläskissä kunnossa kuin nyt vaan todella kunnossa ja sekään ei liity mihinkään niin lapselliseen kuvitelmaan, että omaamalla hyvän kropan, saan itselleni naisen, ehei. Se on täysin vain oman mielihyvän tavoittelu, joka siihen ajaa. Jonkun mielestä varmasti turhaa, mutta minusta ei.
Mutta oli minulla muutakin sanottavaa siitä, mitä tänään ajattelin. Syksyllä alkaisi koulu ja edessä olisi raastava vuosi, koska opinnot eivät ole sujuneet siinä tahdissa kuin olin kuvitellut niiden etenevän sairaudesta paranemisen jälkeen. En tiedä vielä, että aionko vain purra hammasta ja käytännössä olla yksi Official NoLife ensi talven ja puskea itseni lähelle opintojen loppua, vai olisiko sittenkin olemassa eräs toinen vaihtoehto.
Se vaihtoehto olisi nimittäin se, että hakisin vuoden välin opiskelusta ja menisin johonkin töihin. Mihin töihin, niin ei mitään käsitystä, mutta jotain melko hanttihommia ne varmaankin olisivat, mutta se työ ja palkka ei ole nyt se pointti vaan minusta yhä enemmän vain tuntuu siltä, että tämä tietynlainen vuoden mittainen vaihe minun ilmeisesti pitäisi suorittaa. Jotenkin itsestäni nyt tuntuu siltä, että ennen kuin olen todella päässyt korjaamaan itseni niin henkisesti kuin taloudellisestikin, en ole sitä mitä haluan ja se korjaaminen ei onnistu jos pyrkisin tekemään koulua siinä määrin, mitä tarkoitus olisi.
Joku nyt sanoo, että kyseinen toimenpide olisi vain asioiden lykkäämistä. No tavallaan kyllä, mutta toisaalta kun vähän vain pelkään, että tämänhetkisessä henkisessä tilassani tuleva kouluvuosi olisi liian suuri urakka. Nyt niin kovasti tuntuu siltä, että tässä päässä, mikä aikanaan kärsi melko kovia, on vielä sen verta paikkaamista, että se ei onnistu jos en anna itselleni ihan totaalisesti aikaa ja se ei onnistu kuin sillä, että olisin työssä, mikä hoituu ns. siinä sivussa ja muutoin vain voisin tehdä sitä mitä ikinä itse haluan. Oli se sitten vaikka pelkkää kovaa salilla treenaamista, mutta kuitenkin sellaista, että lopulta saan ladattua itseni siihen pisteeseen, että pääsen oikeasti eroon siitä kurimuksesta, missä tuo oma kouluni asteittainen etenemättömyys on ollut viimeisen 1,5 vuoden ajan.
Sitten mulla kävi päässäni myös toinen ajatus, jota olen toki pohtinut jo aiemminkin ainakin ihan semivakavasti; tuon koulun kyllä meinaan suorittaa, en minä sitä enää ala kuoppaamaan koska sen verta pitkällä siinä kuitenkin ollaan, mutta en nyt ole kovin varma siitä, että onko se minun alaani, osittain kyllä, mutta kiinnostus toisaalle olisi kova. Mieli tekisi vielä joku päivä hakea yliopistoon lukemaan valtiotieteitä tai yhteiskuntatieteitä tai vaikka vähän molempia. Pitänee todennäköisesti joskus alkaa vähän funtsimaan asian todellista laitaa ja mielekkyyttä. Tietysti jos sille tielle joku päivä vielä lähtisin, olisin jo jonkin verran yli 30 varmasti kun valmistuisin sieltäkin, mutta sellaista se on tämä elämä. Minä kun en nyt muutenkaan juuri aseta itselleni mitään sen suurempia tavoitteita elämässä. Tärkeintä on, että sillä on joku sisältö, oli se mikä tahansa. Perhe ja uraputki se ei ole, se on ihan varma.
Minen nyt ihan tarkkaan tiedä, miksi tämän kirjoitin, mutta oli vaan pakko. Mulla on nyt sen verta paha olo, että johonkin on pakko purkaa tuntemuksiaan, edes vähän.