Eilen tosiaan saavuin pienten mutkien kautta kotiin puolilta öin Helsingistä ja olo oli melkoisen väsynyt. Ei vaatinut järin suuria ponnisteluja saada unta. Ja kahdeksaksi aamuun töihin. En voi sanoa, että kovin suuresti olisi kiinnostanut. Ei edes pitänyt mennä tänään töihin, mutta soittivat sitten eilen alkuillasta ja kysäisivät, että kun oli sattunut pikku häppeninki, niin jotta kuitenkin pääsisin ja minähän toki pääsen. Ei tuota rahaa koskaan liikaa ole ja toisaalta jos on vielä pientä krapulaa ilmassa, niin mieluummin sen ajan sitten vaikka hassaa duunissa kuin himassa maaten ja käytännössä kuitenkaan siis tekemättä mitään.
Mutta se reissu. Hieno reissu, loistava reissu, itse asiassa paras reissu vähään aikaan. En tietyllä tapaa edes osaa sanoa, että miksi ihmeessä tämä menisi yli joidenkin muiden bilejuttujen ohi, mutta jotenkin kummasti mentaalisella tavalla vain menee. Tapasin loistavia ihmisiä, niin uusia kuin vanhoja ja niin suomalaisia kuin irlantilaisia ja englantilaisiakin. Ja juttua riitti, joskin syntymäpäiväsankari oikein muisti toisena päivänä mainita kaikkien kuullen, että hän oli oikein hämmentynyt, kun saavuin perjantaina paikalle ja olin hetken aikaa aivan hiljaa, vaikka muut pälättivät niitä näitä. Nyt kun tuossa oikein mietin asiaa, niin en meinannut edes muistaa, milloin viimeksi olisin ylipäätään puhunut englantia, mutta se tosiaan oli viime joulukuussa. Vaikka itse sanonkin, että englanninkielen taitoni on ihan kohtuullinen ja pärjään sillä sujuvasti, niin silti vain se otti muutaman minuutin orientoitumisvaiheen, että pääsee taas sille aaltopituudelle, jossa Panu vain on flowssa ja puhuu ja puhuu ja vielä kerran puhuu. Niin rasittavaa joskus, tiedän, vaikka kaikki vieraskoreasti aina väittävätkin, että se on vain hyvä juttu. Minä en olisi tästä seikasta laisinkaan niin varma! Joten siis olin toden totta hetken aivan hiljaa. Että sellaista.
Molly Malones’issa olivat sitten lauantaina itse bileet ja koko illan aivan loistava meininki. Muutamia cityläisiä saapui paikalle, muut toki entuudestaan tuttuja ja yksi uusikin tuttavuus. Olutta vedin kuin pesusieni ja seura oli mitä mainiointa ja tietyllä tapaa aina harmittaa se, kun ei vain millään ikinä koskaan missään ehdi juttelemaan kaikkien kanssa niin paljon kuin tahtoisi. Kuka voisi ne kuuluisat kellot seisauttaa, edes hetkeksi?! Ja kävinpä jopa tanssilattialla jammaamassa, kun lähti George Baker Selectionin Little Green Bag soimaan. Oli varmasti joillakin naurussa pitelemistä, mutta kai se on vain niin, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, niin sitä paremmin sitä osaa suhtautua huumorilla itseensäkin. Tuohon brittein saarten tapaan tanssia penkeillä ja pöydillä, en vielä tarttunut, mutta tallennettua materiaalia siitä kyllä on ja lupasin heille vielä sähköpostilla ne jossain välissä lähettää.
Sunnuntaina sitten hiukan haikein mielin poistuin keskustan Hemingwaysistä, mutta kun on pakko mennä niin vain on ja kaikki kiva loppuu aikanaan. Tietyllä tapaa minä jopa ehkä ymmärrän, millainen haikeus itse synttärisankarilla oli, kun hänen vieraansa seuraavana päivänä poistuivat maasta ja varsinkin, kun kyseessä on niin joviaalia ja mukavaa väkeä. En tahtoisi kopioida liikaa toisten ajatuksia ikinä, mutta pakko itsekin todeta, että en ihmettele, miksi kyseinen ihminen niin kauan ulkomailla oli pysynyt. Mutta se siitä. Tavallaan tämän tekstin voisikin omistaa vain kyseiselle juhlakalulle, koska ilman häntä ei noin mukavaa viikonloppua olisi koskaan syntynyt ja vielä pakko ilmaista kiitokset siitä, että minut kutsuttiin mukaan. Kun lauantaina kajahti soimaan hiukan murtaen ”Paljon Onnea Vaan” ja näin eräällä olevan hiukan emotionaalisen hetken meneillään, en voi sanoa muuta kuin, että tietyssä määrin itsekin kyllä liikutuin.
Nukuin iltapäivästä tunnin ja vieläkin vähän väsyttää. Huomenna pitäisi kai pitäisi jo päästä salillekin. Elämä on yhtä arkea, mutta onneksi siihen kuitenkin mahtuu niitäkin hetkiä, päiviä ja viikonloppuja, jolloin siitä arjestakin pääsee erkanemaan totaalisesti. Ilman niitä, ei mistään tulisi kai lopulta mitään.