Tänään on kulunut tasan viikko siitä, kun kone laskeutui takaisin Suomen maaperälle. Hieman pelotti pakkasen kohtaaminen, koska viime lauantaina Mumbaista lähtiessämme aamuaurinko paistoi ja ulkona oli kolmisenkymmentä astetta lämmintä.
Mutta miten siihen hetkeen oli päästy? Mitä tapahtui aiempien neljän viikon aikana? Vaikka tässäkin asiat tulevat hyvin tiivistettynä, niin siltikin tekstistä tuli niin pitkä, että jouduin jakamaan sen kahdeksi eri merkinnäksi.
15. tammikuuta astelin Finnairin lennolle Helsingistä Mumbaihin. Tunnelma oli odottava, mutta se oli myöskin hyvin vapautunut. Reissua oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Kaikki arkiset huolet jäisivät taakseen ja näin jälkikäteen saatan todeta, että kyllä ne melko hyvin jäivätkin.
Kone laskeutui öiselle lentokentälle Intian suurimpaan ja koko maailman kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Näkymä koneen ikkunasta ensimmäiseksi kertoi jotain muuta, koska siitä vähästä, mitä pimeässä näki, paikka näytti ilmasta kaatopaikan ja rakennustyömaan välimuodolta. Eikä Mumbain lentokenttä lupaillut sen kummempia sisältä päinkään. Oli vaikea uskoa, että olimme yhdellä maailman vilkkaimmin liikennöidyistä lentoasemista. Saimme myöskin tutustua heti kättelyssä Intian massiiviseen byrokratiaan ja sen valtavan populaation käyttämiseen mitä typerimmissä toimenkuvissa.
Aikaa asemalta ulospääsyyn kesti taatusti kolme kertaa niin kauan, mitä se Helsinki-Vantaalla vie. Olo oli väsynyt ja laskuhumalainen, koska Finnairin lennolla loppuivat viinat koneesta jossakin Afganistanin kohdilla. Ei kuitenkaan vituttanut. Ei voinut vituttaa, koska olinhan juuri siellä, minne olin niin pitkään jo haikaillut. Olin Intiassa.
Asemalta otimme pre-paid-taxin, joka kustansi majapaikalle 490 rupiaa. [i]Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että rupian vaihtokurssi on noin 61 euroa kohden[/i]. Matkaa oli noin 35 kilometriä ja kerta kello oli noin kuusi aamulla, sujui matka vielä melko jouhevasti. Aikaa kului noin tunnin verran. Ihmiset olivat kohtapuolin heräilemässä uuteen päivään ja massiiviset määrät erinäköisiä kauppamiehiä ja -naisia jo virittelivät myyntipaikkojaan siellä täällä tien varsilla. Ennen lentokenttäalueelta poistumistamme, liimautui ensimmäinen nuori – ehkä noin yhdeksänvuotias – kerjäläistyttö taksimme oven ulkopuolelle. Olin hieman hämmentynyt, mutta toisaalta osasin sitä kuitenkin odottaa.
Taksikyyti siis oli melkoinen kokemus, kun ensimmäistä kertaa kaupungin liikennettä näki. Tosin näin jälkikäteen ajateltuna, se ei vielä ollut mitään, koska olihan varhainen aamu ja ruuhkat loistivat poissaolollaan. Oli vielä pimeää ja sitä vain mielessään mietti, että mihin ihmeeseen sitä on tultu.
Kolme päivää vietimme Mumbaissa ja kävimme katselemassa kaupungin menoa niin päivä- kuin ilta-aikaankin. Liikenne tuntui edelleenkin kaoottiselta ja oloni sen seassa oli välillä perin ahdistunut. Toinen asia, joka hieman ahdisti, olivat ne valtavat määrät ihmisiä, joilla oli koko ajan minulle jonkinlaista myytävää. Joskus se oli paita, joskus banaani ja joskus se oli informaatiota. Colaban kauppa-alueella saattoi joskus illansuussa joku vaivihkaa vihjaista, että hasista olisi kaupan.
Colaballa myöskin näki melko paljon länkkäreitä. Siellähän ne viime marraskuiset terrori-iskutkin tapahtuivat. Kävimme pariin otteeseen Leopolds Cafessa ja istuimme pöydässä, jonka viereinen ikkuna oli peitetty. Ikkunassa oli edelleenkin kolme melko isokaliberisen aseen luodinreikää. Mietin vain niitä katsellessani, että toivottavasti luotien lävistäessä ikkunan, ei kyseisessä pöydässä ollut kukaan juuri tuolloin istunut.
Sitten tuli aamu, jolloin suunnistimme kohti Santa Cruzia, Mumbain lentokentän kotimaan terminaalia. Spice Jet kuljettaisi meidät neljässä tunnissa Delhiin. Koneen noustessa valoisaan aikaan, näin kaupungin oikein kunnolla ikkunasta ja näkymä oli kyllä jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Mumbain kaupunki on pinta-alaltaan miltei puolet pienempi kuin Helsinki ja väkeä siellä on liki 19 miljoonaa. Uskoisin, että siihen näkymään ei ikinä täysin tottuisi. Ainoa, mikä tuota näkymää haittasi, oli se järkyttävä savusumu, joka peitti koko kaupunkia.
Päiväaikaan laskeutuessamme Delhin kansainväliselle lentoasemalle, näkymät olivat tietyllä tapaa valloittavat ja tavallaan myöskin masentavat. Kaupunkia peitti myöskin sankka savusumu. Kuitenkin päästyämme liikenteen sekaan, oli tunnelma hiukan erilainen. Tuntui siltä, ettei liikenne ollut aivan niin kaoottista eikä ihmisiä muutoinkaan näyttänyt olevan aivan niin paljon. Delhi ei toki olekaan niin tiheään asuttu kaupunki. Vain liki kymmenen tuhatta ihmistä neliökilometriä kohden.
Päästyämme kaupunginosaan, josta meillä oli tarkoitus ottaa yöpaikka, olimme kuitenkin jo taas aivan toisenlaisessa maailmassa. Sen kaltaista ympäristöä en ollut nähnyt vielä siihen mennessä Mumbaissakaan. Pääkadun nimi oli Main Bazaar ja se kertoo jo melko paljon. Hyvin tiheään asutettua ja kapeaa sokkeloista hökkeliä toinen toisensa perään ja kadut olivat aivan järkyttävässä kunnossa. Aivan kuin maanjäristyksen jäljiltä. Sai myöskin koko ajan katsoa, mihin sitä jalallaan astuu.
Miltei heti perille päästyämme, näin kadulla pari länkkärityttöä, joille huudahdin heidän selkänsä takaa, että josko heillä olisi hetki aikaa. Vastaukseksi sain tylyn ”ei kiitos”. Ymmärsin kyllä mistä oli kyse, joten jatkoin dialogia sen verran, että sanoin olevani Suomesta. Tytöt kääntyivät ja pyysivät anteeksi. Sanoin, että mitäpä tuosta, koska tosiaankin, tuossa maassa sitä perin nopeasti luo asenteen, että jokainen jotain sinulle ehdottava, on joko taksikuski tai kauppamies. Neidit olivat Ruotsista ja kysyttyäni neuvoa, opastivat he meidät ystävällisesti majapaikkansa respaan, josta sitten otimme huoneen kahdeksi yöksi. Paikka maksoi yöltä pienen tinkauksen jälkeen 250 rupiaa. Huone oli hyvin pieni, mutta se oli suhteellisen siisti. Ainoastaan kylppäri oli niin pieni, että suihkuun oli turha kuvitella menevänsä, eikä ainakaan minun kokoiseni mies mahtunut wc-pöntölle istumaan suoraan, koska polvet ottivat seinään kiinni.
Delhissä vietimme sitten kokonaisuudessaan kolme yötä. Kävimme katsomassa hieman kaupunkia ja kiertelemässä keskuspuiston länsimaisia kauppoja sekä toisena iltana baareja. Perinteiset lärvit siis. Oli melko vapauttavaa ajella yhden aikaan yöllä riksalla pitkin kaupungin katuja pienessä sievässä. Tosin seuraavan aamun krapula olikin sitten todella massiivinen. Ja olin vielä lupautunut hankkimaan heti aamusta meille kolmanneksi yöksi majapaikan, jossa pääsisi käymään suihkussakin. Pari limpparia, yksi kahvi ja parit paistetut kananmunat yhdessä basaarialueen kattoravintoloista hiukan helpottivat oloani ja aterioituani löysin kuin löysinkin säällisen nukkumapaikan. Ja tässä vaiheessa voisin todeta, että edelleenkään en ollut täysin tottunut niihin kaikkiin ihmisiin. Jossain määrin kauppamiesten ehdotukset kuitenkin jo kimpoilivat minusta kuuroille korville. Hermokontrolli oli jo paljon parempi.
Tuo Delhin basaarikaupunginosa oli yksi reissun rähjäisimmistä paikoista, missä aikaa vietimme, mutta silti se oli myöskin yksi mielenkiintoisimmista ja mieleenpainuvimmista. Niiden kujien keskellä sitä jollain kummallisella tapaa tunsi elävänsä ja en yhtään ihmettele, miksi siellä paljon pyöri länkkäreitä. Toisaalta paikallisten ihmisten ja travellereiden sekoittuminen katukuvassa saattoi sekin osaltaan muokata tunnelmaa tuolla alueella. Ensimmäisen kerran, kun näin yhdessä monista kattoravintoloista, joissa hygieniataso on kuitenkin jotain aivan muuta kuin Suomessa, nuoren pariskunnan, joilla oli mukanaan reissussa arviolta nelivuotias tytär, kelasin hetken, että mitähän hittoa. Mutta sitten tajusin, että niin ne toiset ihmiset lapsiaan kasvattavat. Ja tietyllä tapaa en nähnytkään asiaa enää lainkaan kummallisena.
Delhistä suuntasimme junalla kohti Agraa. Delhin rautatieaseman edusta oli pullollaan melko aggressiivisesti palvelujaan kauppaavia taksikuskeja, matkatoimiston ”agentteja” ja muita joppareita. Kuitenkin löysimme virallisen turismitoimiston, josta hankimme liput. Matka Agraan junalla kesti kuutisen tuntia. Vain kaksi tuntia pidempään, mitä sen aikataulun mukaan piti kestää.
Agra oli todellinen loukko ja fiilistäni ei ainakaan parantanut hiukan reistaileva vatsanikaan. Kyseessä on parimiljoonainen teollisuuskaupunki, josta intialaiset ymmärsivät joitakin vuosikymmeniä sitten tehdä turistikohteen, koska siellä sijaitsee Taj Mahal, tuo massiivinen marmorista rakennettu mausoleumi. Ilman laatu kaupungissa oli huono, kuten vähän kaikissa maan kaupungeissa. Ei niin huono kuin Mumbaissa, mutta huono siltikin. Mieleni oli jostain syystä melko maassa ja mikään ei oikein tuntunut innostavan. Onneksi vatsa alkoi palautua ennalleen jo seuraavana iltana ja fiiliskin hieman siitä sitten parani. Seuraavana päivänä lähdimme katsomaan valkoista rakennusta ja se oli kokemuksena ihan hieno. Siltikin on edelleen todettava, että se ei ollut niin vaikuttava, kuin monesti tunnutaan kuviteltavan. Oli se silti varmasti ihan vierailun arvoinen. Muuta sanottavaa Agrasta ei juuri sitten olekaan. No, ensimmäiset apinat minä näin siellä, kun ajoimme polkuriksalla. Ja ainoat kamelit koko matkan aikana.
Pari päivää Agrassa oltuamme ja vastaavasti kaverini oksennettuaan vatsalaukkunsa edellisenä yönä tyhjäksi, ryhdyimme suuntaamaan katseemme kohti Varanasia. Odottelimme hiukan ennen puolta yötä lähtevää junaa koko päivän. Rautatieasemalla oli paljon porukkaa ja ihmisiä nukkui pitkin laitureita ja kodittomia lapsia pyöri jaloissa ruokaa kerjäämässä. Astuimme junaan, jossa sitten tapahtui episodi, josta taannoin jo kirjoitinkin. Juna oli lopulta perillä seitsemän tuntia myöhässä aikataulusta. Positiivista oli se, että näki valoisaan aikaan Intialaista maaseutua. Negatiivista oli se, että kello oli seitsemän illalla, kun saavuimme Varanasiin ja sinä päivänä ei voinut käytännössä enää tehdä juuri mitään muuta, kuin odotella seuraavaa päivää.