Minulla on ollut pari päivää vähän pinna kireällä. Sitä ei ehkä ole huomannut kukaan ulkopuolinen, ei niin täällä kuin missään muuallakaan. Osaan kohtalaisen hyvin peittää negatiivisten tuntemusteni ilmentymät, jos vain niin tahdon ja yleensä tahdonkin. Se on sekä hyvä että huono asia.
Hyvä asia se on siinä suhteessa, että en varmasti ole kovinkaan usein ihmisten mielestä mikään räyhänhenki ja ilonpilaaja. Huono puoli taasen asiassa on se, että monestikaan eivät kaikki minulle läheisetkään ihmiset välttämättä tiedosta pahaa oloani, jota ehkä joskus sitten haluaisinkin purkaa, mutta kun en siis vain pura. Toki sitten lopulta, mutta aiemminkin olisi kaikkien kannalta parempi vaihtoehto.
Toisaalta on myöskin sanottava, että blogi on kohtalaisen hyvä paikka purkaa vitutustaan tekstin muodossa, mutta sitten taas kun mietin viimeisten kuukausieni blogimerkintöjä, ei kaiken sen tekstin joukosta takuulla löydy juuri lainkaan vitutusmerkintöjä. Miksi ihmeessä?
Se johtunee osaltaan siitä syystä, että tunnen asioitteni olevan paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten. Näinähän kyllä konkreettisesti onkin ja myöskin siis tiedostan sen asian mielessäni. Siksi olen kaiketi monen monituista kertaa ollut melko lähellä kirjoittaa jotain ”vittusaatanaperkele” -avautumisia, mutta en vain sitten kuitenkaan ole.
Toisin sanoen, olen aina ennen kirjoittamista, hetken aikaa asiaa pohdittuani, tajunnut, ettei minulla oikeasti ole mitään avautumisen arvoista sanottavaa. Sellaista pahaa, joka todella olisi mielestäni valituskynnyksen ylittävää. Uskoisin, että jonkun muun mielestä monikin näistä asioista olisi ylittänyt moisen kynnyksen jo aikapäiviä sitten. Enkä sanonut tuota siksi, että paisuttelisin henkilökohtaisen elämäni vaikeuksia ja ongelmia, mutta siis ihan ilman minkäänlaista yliarviointia, totean ykskantaan, että kyllä joillakin ihmisillä taatusti on jokapäiväinen elämä helpompaa kuin minulla, aika monellakin. Marttyyriä en itsestäni tee, totean vain kylmät elämän realiteetit. Mutta siksipä tässä koko ajan asioita tehdään, että näin ei olisi enää tulevaisuudessa!
Näin paljon sain tekstiä aikaiseksi, jotta edes pääsisin otsikon sanaan, piikikkyyteen. Minulla kun on se paha puoli luonteessani, että kun on paha olla ja ei ole mitään, minne todella avautua, peilaan sitä oloani sitten piikittelemällä toisten ihmisten sanomisia ja niin edelleen. Niin ennenkin olen tehnyt ja näin tein siis tänäänkin. Helpottiko? Kyllä. Oliko se sen arvoista? Ei.
En ole ehkä verbaalisesti mikään maailman lahjakkain ihminen, mutta kovasti kyllä tuossa suhteessa joskus pyrin ylittämään itseni, oli se sitten järkevää eli ei. Jos nyt sitten lopuksi totean, että maailma ei kaadu, vaikka edelleenkin siinä vuoden takaisessa blogimerkinnässäni mainitsemassa Hydrassa on useampi pää tappamatta. Jos kuitenkin totean, kuin itseäni lohduttaakseni, että vuoden aikana olen niistä tappanut ehkä jo enemmän kuin puolet. Ala-asteen matematiikallakin laskettuna, tarkoittaa se sitä, että asia etenee ja hyvin eteneekin.
Onneksi torstaina alkaa juhannus ja takana on viiden viikon alkoholiton kausi. Voi herranjestas, kun minä sitten juon olutta ja juon sitä muuten ihan helvetisti!