Kuuletteko kun joku roudaa kuorma-autolla tiiliä ja laastisäkkejä?
Ai ette? Mä kyllä kuulen hyvinkin.
Ai niin sehän taisi olla se suojamuuri, minkä mä tilasin tuossa joku aika sitten. Olivatpa ripeitä, hyvä juttu. Oikein hyvä. Eikun peremmälle vaan.
Mä en enää luota mihinkään, mitä ihmiset mulle sanovat. Ja varsinkin jos ne vielä painottavat jollain helvetin aikamääreillä sanomiaan. Kuukausi? Kaksi kuukautta? Ihan kuin ajalla olisi jotain merkitystä henkisen sitoutumisen määrään. Mua lähinnä ärsyttää se, että niin edes ajatellaan ja sillä sitten ilmeisesti jopa vähätellään asian merkittävyyttä. Mä ymmärrän vielä, jos se on vain hetkellisen tunnepuuskan aiheuttamaa ärsyyntymistä ja kyllähän sitä ihmiset sammakoita suustaan päästävät useastikin. Niin minäkin teen ja varmasti tein tänäänkin kun erään tekstiviestin kirjoitin. Siltikin mun päällimmäinen tunne nyt on se, että on jotenkin hyvin epätodellinen olo.
Musta kun nyt tuntuu siltä, että joku ei lopulta ihan täysin osaa edes käsittää sitä, miten asiat todellisuudessa toimivat. Aika on ihan yhdentekevää. Ja lopulta mä kyllä nyt epäilen vähän kaiken sanomisen aitouttakin nyt, niin tämähetkisten kuin menneidenkin sanomisten. Aivan kuten munkin sanomisiani epäiltiin tuossa juuri taannoin. Ei luotettu siihen, että mä olen tehnyt jotain kun mä sanoin, että olen tehnyt. Lopulta kun rehellisyys on ollut aivan ehdoton asia omassa elämässäni aina. En tietystikään väitä, ettenkö olisi valehdellut isojakin asioita joskus, mutta tietyissä tilanteissa en niin koskaan tekisi, enkä tehnyt nytkään. Kait mä lopulta epäilen tosiaan nyt tiettyjen tunteidenkin aitoutta, mutta mitäpä sen lopulta enää väliä, että onko jokin ollut aitoa vaiko ei. Ollutta ja mennyttä.
No voi perkele. Ihan kuin mä olisin nyt katkera? En helvetti suostu myöntämään. Musta vain nyt tuntuu siltä, että taas ne paljon parjatut sanat ovat niin helvetin köykäisiä. Joku osaa verbaalisesti ilmaista itseään hyvin. No mitä väliä? Ei niillä runoilla ja raapustuksilla ole ennenkään asioita rakennettu. Niillä rakennetaan vain mielikuvia, jotka toki voivat helpottaa joskus elämää, mutta melko yhtä tyhjän kanssa ne silti ovat. Siltikin nyt myös minä yritän pukea sanoiksi jotain, vaikka koko ajan tiedostan, että kaikki mitä tänne kirjoitetaan – tai vaikka kirjoitettaisiin toinen toisillemme – on vain pelkkää kirjoitusta ja lopulta niin haurasta ja yhdentekevää. Se, miten toimii sanoihin nähden, on merkittävää tai se on itseasiassa kaikki kaikessa.
On helppo sanoa, että välittää, rakastaa tai mitä tahansa. Ja jos joku nyt sanoo, että vaikkapa lausua sanat ”minä rakastan sinua”, on vaikeaa, niin paskanmarjat! Kokeilkaapa joskus huviksenne. Kyllä kaikilla ihmisillä äänihuulet toimivat yllättävän helposti kun vain niin tahtoo. Ehkä tässä onkin se juju, että ihmetyttää vain, miten ne voivatkin toimia tosiaan niin helposti. Miettikääpä sitten, että miten helppoa on sanoa, että ”tykkään susta” tai ”välitän sinusta”. Sehän on suunnilleen yhtä vaikeaa kuin miettisi, että laitanko maitoa kahviin vaiko enkö.
Ja teenkö mä nyt sitten niin? Puhun sanoja, joita en tarkoita. Olen niin tehnyt, myönnän, mutta en enää vähään aikaan. Olenko minä nyt sitten jeesustelija kun alan väittämään niin, että jotkut tekevät toisin kuin sanovat ja että itse olen mukamas niin järin fiksu? Ei, en mä fiksu ole, mutta rehellinen. Rehellinen hölmö. Mä en voi kyllä käsittää, että miten joku voi sanoa toiselle päin naamaa, että tykkää ja välittää ja sitten kun toinen on mennyt menojaan, niin toteaa tekstin muodossa, että ei vaineskaan. Enpä sitten kuitenkaan sitä tarkoittanut.
Ja nyt en sano, etteikö ihmisen tunnot ja tunteet muutu. Toki, muuttuvat ne joskus minullakin, tietysti. Mutta jumalauta, vähän voisi joskus jotkut miettiä sitä, että miten hoitavat henkilökohtaisen elämänsä karikkoja! No, toisaalta eipä sekään sitten taas mitään muuta lopulta mihinkään. Koska tehty mikä tehty ja anteeksikin voi antaa. Kyllä itsekin niin olen tehnyt ja tulen varmasti nytkin tekemään, mutta en kait vain vielä ihan hetkeen. Ajattelin kokeilla, josko sitten, kun se hetki koittaa, että ympyrä sulkeutuu ja se tosiaan onneksi sulkeutuu aikanaan.
Mutta on kyllä pakko sanoa, että ajan vetäminen mukaan tunneskaalan määrään oli asia, mitä mä en ehkä ihan varmuudella tiedä, voinko koskaan antaa anteeksi. Se kun nimittäin on niin paha aliarviointi siitä, miten minä asiat käsittelen, olivat ne hyviä taikka huonoja. Niin asian ilmaiseminen minulle kun lopulta kertoo sen, että ihminen ei mua edes kovin paljon tunne. No nyt sarkastisesti voisi tokaista, että ei tietenkään, koska aikaa on vain niin vähän. Nojuu, mutta kun se on ihan eri juttu se. Tunne ja järki eivät kulje käsi kädessä, eivät ikinä, ainakaan minulla.
Ja sitten lopulta ainoa asia, mikä todella mua vain ihan puhtaasti harmittaa on se, että mä kyllä sisimmässäni tiedän, että kukaan ei ole koskaan tehnyt mitään tahallaan. Saatana yritäpä tässä sekamelskassa ottaa kiinni jostain yhdestä ajatuksesta tai tunteesta ja pitääkin vielä siitä kiinni. Perkele!
Odottakaas hetki…
Jos tuohon pöydän nurkalle peruutatte sen lastin niin voin itse alkaa rakentelemaan. Sementtimyllykin teillä näyttäisi olevan. Kiitos todella paljon.
Palataan asiaan. Pitänee käydä vielä hankkimassa pari rullaa piikkilankaa jostain.
Ps. Niin ja jos nyt joku kuvittelee, että minä degeneroidun sille tasolle, missä joskus aikanaan liikuin ja huitelin vailla omantunnontuskia, niin en. Sitä mä en tule tekemään. Aika itseasiassa näyttää, että minkälainen kompleksi tuosta muurista tulee ja miten kovan lekan joku tarvitsee, jotta siitä pääsee läpi. [I]Se[/I] todellakin on vain ajan kysymys, mutta se on jo ihan toinen juttu se.
Pps. Ja piti vielä lisätä se loppuanekdootti, että on helvetin helppo sanoa, että tuntee vihaa itseään kohtaan, kun on joku, mihin pudota sen oman vihansa kanssa. Se itseasiassa minusta on taaskin kasa sanoja, millä ei ole mitään merkitystä. Katkeraa? Joo, mutta se on ihan aiheellista katkeruutta.