Jos eilinen oli kaunista, niin mitähän tämä sitten on.
Vapaapäivän kunniaksi se on nyt avattu. Syyskausi nimittäin. Kävin äsken hankkimassa salikorttiin virtaa ja ainakin reiluksi viikoksi muutun askeetiksi. Tai no, miten sen nyt ottaa. Kuitenkin tulee selvästi kurinalaisuutta ruokavalioon ja alkoholinkäyttö saa jäädä ja rautaa revitään sen, minkä kroppa vain jaksaa. Lepoa on takana jo enemmän kuin tarpeeksi. Ja varsinkin takana on tarpeeksi juopottelua ja mässäilyä. Paino salin vaa’alla tänään oli tasan 82 kiloa. Aika odotettu lukema.
Asketismi voisi muutoin jatkua pidempäänkin, mutta olen melko varma, että viikon päästä perjantaina ajelen kohti Helsinkiä. Melko varma olen siitä siksi, että koska olen hölmö, niin edelleenkin mietin sitä, että jos kuitenkin näkisin naista ensi maanantaina. Se kun on toiselta taholta ilmoitettu näkemisen ajankohta. Nimittäin kun eilen totesin, että jos tänään en saa asiaan mitään selvyyttä keskustelemalla, on asia paketissa.
Minua hiukan vituttaa nyt. Eräs aikanaan totesi, että hän vihaa myöhästeleviä ihmisiä. Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät pidä sovituista asioista. Nehän ovat tietyllä tapaa yksi ja sama asia, jos tarkemmin ajatellaan. Mutta siis, tänään ei nähdä ja on viikonloppu edessä. Ja jotta en miettisi asioita liikaa, on aatoksilleni jotain tehtävä ja se valitettavasti tarkoittaa sitten sitä, että maanantainen mahdollinen tapaaminen tullee jäämään melko lyhyeksi. Olen elänyt ihmissuhdekoukeroissa sen verta kauan jo, että tiedän, miten tunteita kuoletetaan. Jälki sitten vain voi olla melko rumaa. Toivotaan, ettei niin käy.
Vaikkei kyseistä ihmistä enää maanantain jälkeen tarvitsisikaan ikinä nähdä, en silti tahdo mennä ovet paukkuen koskaan. Se ei vain ole minusta mukavaa. Vaikka tietysti tähänkin joku sanoisi, että elämä on rumaa, siitä voi vain yrittää tehdä niin kaunista kuin mahdollista. Ja silloinkin pääosan vievät kaikki muut. Ihminen yksin voi elämälleen lopulta melko vähän, vaikka miten individualistit toisin sanoisivatkin. Ja lopulta, jos kirjan sivun kääntää, niin eihän sen teksti enää paista silmille eikä sitä kirjan käännettyä sivua koskaan enää tarvitse avata, jos ei tahdo. Paitsi jos ei siellä sitten ole sellaisia asioita, jotka alkavat elää omaa elämäänsä. Kaikeksi onneksi näin ei nyt ole.
Voisiko sanoa, että on hiukan hyväksi käytetty olo? Ehkä, ehkä ei. Rattopoika, vaikka tietysti termejä viilatessa pitäisikin sanoa, että se on eri asia. Mutta kun siinä on vain se pointti, että myöskin henkinen pääoma on pääomaa. Ja pääomalla saa vastikkeita. Tässä tapauksessa hinta oli aika pirun halpa. Minulle ei paljoa tarvinnut maksella.
Mutta minä tässä ja nyt lupaan sen, että maanantaina, kun asian tiimoilta vielä jotain kirjoitan, niin se on taatusti viimeinen merkintä, joka asiaa millään tapaa koskee, jos ei sitten tosiaan ihmeitä tapahdu. Henkinen voima, kyky työntää tietyt asiat pois mielestään. Joku sanoisi sitä kuoren alle piiloon pujahtamiseksi, mutta minä en. En ainakaan nyt. Se on puhdasta järjenkäyttöä. Tunteet on jokaisen mieleltä terveen ihmisen joskus käsiteltävä ja niin siis minunkin. Prosessointitapoja on vain monenlaisia. Ja ei, se ei tarkoita mitään laastareita.
Elämä on siitä jännä tapahtuma, että kuten vanha sanonta toteaa, ”kuin kaloja vedessä”, on lopulta myöskin siinä ihmisen elämässä juuri niin monta sivua kuin hän itse siinä vain tahtoo olevan. Siihen ei vaikuta kustantaja eikä myöskään paperin saatavuus. Ne sivut eivät lopu ja taidan kääntää kohta uuden. Ja ei muuten jää kala haisemaan sinne sivujen väliin. Siitä minä pidän huolen.
No, katsellaan. Minä odotan.