Niin niin, olen sanonut tuhat kertaa, että kesä tulee ja on se vain niin perin ihana asia. Se on. Seuraavassa tulee jotain tajunnanvirtaa, mikä vain nyt ryöppysi päästäni.
Vuorokauden sisällä luin erään tekstin, jossa kirjoittaja pohdiskeli pintapuolisesti asioita, joita hänelle on tapahtunut elämässään ja miten asiat ovat menossa parempaan suuntaan koko ajan. Hän taisi jopa mainita, että asiat ovat lopulta juuri nyt melko hyvin ja onpa hänellä kumppanikin, puoliso, suhde, jotain sellaista kuitenkin. Ja sitten hän lopuksi kysyi, että miksei hän siltikään tunne oloaan onnelliseksi.
Siihen minä en osaa vastata, enkä edes yritä, koska kaikki ihmiset ja kaikki tilanteet ovat erilaisia, aina. Sanonkin vain jotain aivan muuta tähän aiheeseen liittyvää, joka minua joskus tavallaan rassaa, mutta ei nyt onneksi järin pahasti. Ei järin pahasti siksi, että on olemassa muitakin keinoja purkaa ajatuksiani, kuin vain kirjoittamalla blogiini.
Katsokaapas, kun ihmiset ovat sellaisia otuksia, että niillä on jokin toleranssiraja yleensä kaikessa, tai voisi sanoa jopa, että ihan kaikessa, myöskin onnellisuudessa. Uskon, että jos ihminen vaipuu ylitsevuotavaan yltäkylläisyyteen ja euforiaan, jossain välissä siihenkin turtuu ja sitä lakkaa arvostamasta. Tällöin pienikin romahdus saattaisi olla sen kaltaisessa tilanteessa elävälle ihmiselle ylitsepääsemättömän kova.
No, tällaisia tilanteita hyvin harvoille ihmisille pääsee tapahtumaan, onneksi, mutta tahdoin silti vain sanoa tästä, koska se on olennaista. Siis olennaista on se, että kaikelle on olemassa rajansa, myöskin sille, mitä ihmiset tahtovat kuulla ja lukea ja nähdä. Ette ehkä vieläkään ymmärrä, mitä minä tällä ajan takaa.
Olen tänä aikana, kun omaa blogiani olen kirjoittanut, lukenut erinäisiä blogikirjoituksia, rankkojakin. Joissakin harvoissa merkinnöissä on kerrottu erinäisiä asioita, jotka tuntuvat tässä meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme perin pahoilta, vaikeilta, jopa sellaisilta, että niitä ei tahtoisi käsitellä ja kaiken lisäksi niissä on joskus kyse myöskin siitä, että tämä ihminen, joka siitä asiasta kertoo, ei itse ole asiaan välttämättä syypää, vaan jokin aivan toinen. Mutta siltikin se asia voi olla niin häpeällinen, että siitä kun ei moni pystyisi tänne edes kirjoittamaan, niin myöskään ihmiset eivät tahtoisi lukea mitään sellaista joltain tietyltä ihmiseltä, jota ovat ehkä kokonaisuutena aiemmin käsitelleet, vallitsevan tiedon valossa hieman erilaisena. Muistan jopa erään blogimerkinnän taannoin tällä palstalla, joka sai paljon ns. tukevia kommentteja ja ymmärrystä. Sanonkin vain, että minä voisin kirjoittaa melko lailla samanlaisen tekstin, mutta en niin tee. Miksi?
Koska sitten te tietäisitte, millainen minä oikeasti olen ja minkälaisessa maailmassa minä elän. Olen viimeisen viikon aikana saanut kuulla taas jotain sellaista, joka tietyllä tapaa vaikuttaa minun elämääni, mutta nyt minä olen erilaisessa tilanteessa kuin vaikkapa kolme vuotta sitten. Tällä kertaa kun minä tiedostan sen, että minä en niille asioille voi yhtään mitään, niin en niitä sen suuremmin edes murehdi. Sanonkin vain, että tietyllä tapaa minun sydämeni nytkin suree, koska minä en tiedä todellisuudessa, mikä on veriside, mutta ilmeisesti se on jotain sellaista, mitä minä en saa katkaistua ikinä. Voi toki olla, etten edes lopulta tahdokaan.
Ja kun toisaalta se syy, miksi minä en tämän kaltaista tavaraa tänne koskaan suolla, mitä nyt kirjoitin, on ihan yksinkertaisesti se, että en tahdo kenenkään luulevan minun vuodattavan jotain marttyyriasenteella varustettua ”te ette tiedä, millaista elämä voi olla, mutta en teille kuitenkaan kerro, mistä on kyse” -paskaa. Tämän vuoksi, kaikki mitä minusta täältä voi lukea, on toki osa minua, mutta siis vain osa. Jos joku ihminen haluaa tietää, mistä minut on tehty, sitä valitettavasti joutuisi kysymään ihan henkilökohtaisesti. Ja minä myöskin tiedän sen, että se ei ole aina niin yksinkertaista. En ole saanut vielä kontaktia kassaneitiin.
Mistä sain kipinän kirjoittaa tämän täysin ympäripyöreän tekstin, oli seuraavanlainen pikaviesti, minkä tuossa äskettäin sain:
[I]Vitsit! Sähän oot söpö?! En todellaakaan tajua miten voit olla vapailla markkinoilla?![/I]
Tuo viesti piristi päivääni oikein mittavasti, joten kiitos siitä lähettäjälle, hän on oikein empaattisen oloinen ja varmasti viehättävä ihminen. En ota kantaa söpöyteeni, varsinkaan kun en lopulta edes tiedä, mitä se on, mutta totean vain tuohon viimeiseen lauseeseen, että valitettavasti kun se söpöys ei kanna järin pitkälle, jos ihmisen muu kokonaisuus on niin perin juurin rikki. Sitä minä tässä koko ajan korjaan ja siihen blogimerkintään, johon tuossa alussa viittasin, voisin sanoa kommenttina sen verran, että minä en tällä hetkellä ole järin onnellinen, mutta voisin olla paljon, hyvin paljon onnettomampi. Ja juuri nyt se riittää minulle vallan mainiosti.