Käytiin tuossa kavereiden kanssa pelaamassa korttia. Sitä on tässä tullut harrasteltua pitkin syksyä ja talvea, aina silloin, kun aikaa on kaikilla sopivasti. Nyt pelattiin sitten kolmeen asti yöllä, kun oli tiedossa, että se on viimeinen kerta vähintäänkin viiteen viikkoon.
Kaverit joivat kaljaa ja minä limpparia. Heitin toisen kaverin kotiinsa ja olin jo toteamassa normaalisti, että ”morjens”, kun tajusin, että kyseinen kaveri lähtee huomenna kohti Helsinkiä, josta lauantaina suuntaa koneella kohti Egyptiä.
No, eihän siinä muuten mitään, mutta ennen kuin kaveri ehtii palata reissultaan, olen minä jo matkalla kohti Intian niemimaata.
Jaa… siis viisi viikkoa. Mitähän minä nyt oikein selittelen? Sehän on yksi pulun pieru kaikessa maailman ajassa ja kyseessä on vain yksi varsin mukava kaveri. Silti tuli jotenkin outo fiilis, kun todettiin siinä toisillemme, että nähdään sitten joskus taas, kunhan ehdin pois Intiasta ja niin edelleen.
Siis, kuten totesin, sehän ei ole aika eikä mikään. Silti ensimmäistä kertaa tuossa äsken iski tajuntaani ihan todella se fiilis, että viikon päästä sitä mennään. Tai siis on se ollut jo ihan hyvin tajunnassa, tavallaan. En vain käsitä, miten tuli yht’äkkiä niin kummallinen olo, kun tiedostin sen, että ei nähdä kaverin kanssa reiluun kuukauteen.
Ehkä minä olen tulossa vanhaksi, tai jotain. Rehellisesti sanottuna, minua jännittää tuo reissu aika paljon.