Ajattelin joskus taannoin, että en kirjoita elokuvista enää mitään, koska vaikka niitä paljon katselenkin, tuntuu niistä kirjoittaminen melko turhalta.
Mutta nyt on pakko sanoa jotain. Ei siksi, että otsikon raina olisi jotenkin ylitsepääsemättömän loistokas elokuva. Vaan siksi, että se kosketti itseäni tietyllä tapaa hieman erikoislaatuisesti, sattuneesta syystä.
Ennen kuin käytännössä elokuvasta mitään tiesin, olin jo ehtinyt luoda siitä jonkinlaisen mielikuvan. Elokuva kun kuitenkin etukäteistietojeni mukaan kertoi ihmisistä ympäristössä, jota olin juuri aiemmin katsellut kuukauden päivät.
Odotukseni elokuvalta olivat sen myötä hieman vielä kohonneet. Ajattelin, että nyt saan varmasti nähdä pari tuntia todellista herkkua. Eihän kahdeksan elokuva-alan himotuinta pystiä kahminut elokuvan voi olla huono, eikä edes keskinkertainen. Sen täytyy olla hyvä. Ja mikä parasta, sijoittui se vielä sellaiseen miljööseen, joka minua kovasti kiinnosti nähdä elokuvan silmin. Olinhan katsellut sitä juuri taannoin paikan päällä. No, mikä oli lopputulos?
Slumdog Millionaire on hyvä elokuva. Se on taidokkaasti toteutettu ja varsinkin sen alkupuolella, ruudulle on ripoteltu paljon pieniä yksityiskohtia, jotka kuvastavat slummeissa elävien ihmisten arkea ja jolla pyritään tietenkin antamaan fiilis rikkaalle länsimaiselle katsojalle, että miten erilaista niiden miljoonien ihmisten elämä heidän omaansa verrattuna on.
Kuitenkin yhdyn – ainakin osittain – siihen näkemykseen, mikä kritisoi tuota elokuvaa. Kritiikki on kohdistunut Intian slummien ja niissä elävien ihmisten elämän romantisointiin. Karvaat kielet ovat sanoneet, että elokuva tekee niille ihmisille, joita siinä kuvataan, lähinnä karhunpalveluksen.
No, en tiedä tietenkään, mitä elämä jossain Mumbain slummissa on, mutta jollain tapaa lievästi romantisoiva ja tietynkaltainen yliampuvan lepsu kuva kaikesta minullekin ainakin jäi. Joskin pitää nyt mainita, että toki, olihan elokuvassa shokeeraaviakin asioita, joilla on taatusti tahdottu näyttää sitä, mitä köyhien ihmisten elämä pahimmillaan voi olla. Mutta kun toisaalta, jollain tapaa se tunnelma, mikä arjessa siellä näkyy, on aivan erilaista. Se ei ole taatusti yhtä shokeeraavaa, mutta vähintäänkin yhtä ahdistavaa.
Ja sitä ahdistusta elokuvassa mielestäni ei näytetty. Vain tasan yhdessä kuvassa. Tai tarkemmin ottaen kolmessa tai neljässä. Saman kuvan näin kyllä lentokoneestakin, useampaankin otteeseen. Se, kuka elokuvan joskus katsoo, tietää sitten, mitä tarkoitin.
Se on sitten eri asia, onko se välttämättä pelkästään huono asia. Toisaalta ymmärrän niitä, jotka tätä seikkaa julkisesti kritisoivat. Toisaalta voitaisiin taasen ajatella niinkin, että fiktiiviset elokuvat ovat juurikin fiktiivisiä elokuvia ja dokumentit voivat sitten näyttää sitä, mitä elämä jossain todella on.
Elokuvahan kun kuitenkin on romanttinen rakkaustarina pojasta, joka ei sitten millään suostu unohtamaan tyttöä, johon tulisesti rakastui jo lapsena. Saako poika naisensa, jääkööt spoilauksen välttämiseksi kertomatta, mutta on pakko sanoa, että hiukan naiivi elokuva juoneltaan on. Mutta kun niinhän se on, että se, mikä toisille on naiivia, on toisille vain selkeä näkemysero elämän filosofiassa.
Se on osittain intialainen elokuva ja Intiassa ihmiset ajattelevat asioita varsin eri tavoin kuin länsimaalaiset tekevät. Jos olisin hiukan sentimentaalisempi ihminen, pitäisi elokuvaa aivan loistavana. Nyt se oli ihan hyvä. Ei loistava, vaan hyvä. Omakohtaisesti Slumdog Millionare oli katsomisen arvoinen elokuva kahdesta eri syystä.
Se oli sen verran hyvä elokuva, että aika ei mennyt hukkaan. Myöskin tahdoin nähdä, montako paikkaa ehdin bongata rainalta, joissa itse kävin pyörimässä ja löytyihän niitä useampikin. Tanssit ja laulut olivat jättäneet lopputekstien alun jälkeisille minuuteille. Olihan tämä kuitenkin Hollywood-tuotantoa.
Ja siltikin, minusta tuntuu siltä, että raina oli tehty enemmänkin intialaiselle katsojalle kuin amerikkalaiselle.
3/5