Aiemmin sanoin, etten kirjoita enää yhtään kommenttia Marvel-elokuvista. Tekisi mieleni sanoa, etten kyllä kovin innokkaasti katso enää yhtä ainutta sotaelokuvaa, vaikka toki tulevaisuudessa niitä kuitenkin mielenkiinnosta katson. Kerronpa myöskin, että miksi kuitenkin on näin.
[B]Letters From Iwo Jima/Flags of Our Fathers[/B], Ohjaus: Clint Eastwood
Nuo kaksi elokuvaahan ovat erilliset elokuvat ja niin ne voi kyllä ihan erillisinä katsoakin, mutta Eastwood kuvasi niitä yhtäaikaisesti ja muutama limittäinen kohtauskin niistä löytyy. Itse katsoin ne melko perätysten, kun ajattelin, että ehkä niin on parempi. Yhteenlaskettuna ne ovat miltei viisituntinen kokonaisuus ja siis jos ei ihan friikahda näihin, niin ei ole mikään järin suuri häpeä jos ne katsoo hyvinkin erillään toisistaan. Kuitenkin kokonaisuuden näkemistä varten, molempien katsominen on kuitenkin suositeltavaa.
Miksi minä en enää nykyään niin järin paljon perusta sotaelokuvista, johtuu varmaankin siitä seikasta, että ei niihin tule oikein mitään uutta aspektia, ole tullut enää vähään aikaan. Oliver Stonen vuonna -86 ohjaama Platoon on mieleenpainuvin sotakuvaus kautta aikain. Se on melko melko pasifistinen näkemys (ja anteeksi nyt kaikille termifriikeille, että käytän tuota termiä väärin varmasti teidän mielestänne, mutta ei paljon kiinnosta) Vietnamin sodasta ja sotimisesta ja ihmisten humaanista käytöksestä ja sen puutteesta ihan ylipäätään. Se elokuva aikanaan kosketti paljon ja toki on myöskin muita sotaelokuvia, jotka ovat päässeet liki sitä.
Kuitenkin sotaelokuvien anti on melko heppoista nykyään lähinnä siksi, että ainoa anti niillä on toitottaa sitä samaa asia, minkä Platoon siis teki jo aikanaan. Sota on pahasta, ihmiset ovat heikkoja ja kukaan ei voita sotimisella. Sen jälkeen(ja ehkä ennenkin sitä, enhän toki ole nähnyt kaikkia maailman elokuvia enkä edes sotaelokuvia) kaikki tuotokset kun vain käytännössä sanovat sitä samaa sanomaa. Se on hyvä sanoma ja siitä aina aika ajoin syntyy myöskin koskettavia elokuvia, mutta jotenkin sama paketti joka kerta uusissa papereissa ei oikein jaksa enää kiinnostaa. Tekisi mieleni sanoa, että niin oli näidenkin elokuvien kanssa, mutta en sano aivan. Flags of Our Fathers käsitteli sotaan liittyviä teemoja ehkä hieman sellaiselta kantilta, mistä sitä ei ole aiemmin niin järin paljon katsottu.
Tämä amerikkalaisten näkökulmasta kertova elokuva keskittyy sotilaisiin ja tarkemmin pieneen ryhmään, jotka nostivat lipun Iwo Jiman saaren huipulle taistelun tauottua, ja heidän pr-kiertueeseensa läpi Yhdysvaltojen, kerätäkseen varoja valtiolle kansalaisilta, jotta sotaa voitaisiin jatkaa. Uuden mantereen rahavarat kun olivat aivan lopussa ja valtio konkurssin partaalla. Tässä seikassahan ei sinänsä kait ole mitään pahaa ihan todellisuudessakaan, koska jokainen tietää, että toisen maailmansodan lopputulos sikäli oli kuitenkin ihan hyvä juttu. Tuskin kukaan voi sanoa, etteikö ollut ihan suotavaa, että Yhdysvallat vahvisti liittoutuneita, jotta rauha maailmassa palautuisi.
Elokuva kun vain kertoi hieman yksityiskohtaisemmin sitä, miten iso ero on kahdella eri ihmisryhmällä, niillä jotka ovat sotineet ja niillä, jotka eivät ole sotineet. Hiukan naiivia kun sen vain sanoo noin, mutta pointtinsa siinä kuitenkin on ja se tuli melko hyvin tässä elokuvassa esille. Tänä päivänä kun varmasti monille pikkupojille sota on yhtä videopeliä. Silloin se kait tuntui olevan hiukan sitä vanhemmallekin väestölle, jotka olivat turvassa omalla mantereellaan kaukana sodan todellisuudesta. Heille piti saada sankareita ja sankareilla piti olla kasvotkin. Ja ketkä olisivat parempia sankareita kuin ne miehet, jotka sitä lippua sinne kukkulan huipulle pystyttivät.
Letters From Iwo Jima kertoi japanilaisten näkökulmasta puolustustaistelun kyseisellä saarella joka toki siis lopulta päättyi heidän tappioonsa. Tämä elokuva myöskin kyllä oli sinänsä positiivinen kokemus sotaelokuvien joukossa, kun se taasen näytti japanilaisten kulttuurillisia eroja sotimisessa ja muussa siihen liittyvässä. Sekä myöskin sen, millaista on ollut sen aikainen kunnia ja sen säilyttäminen heidän yhteisöissään. Seppukun eli harakirin kun voi tehdä muullakin kuin miekalla, ainakin hädän koittaessa. Vaikka sitten räjäyttämällä käsikranaatin omaa rintaansa vasten. Joskus sotaelokuvia ei kannata näyttää kovin pienille lapsille, no tätä ei ainakaan. Kieltämättä muutama melko ahdistavakin kohtaus tästä siis löytyi, mutta ymmärrän hyvin, miksi ne on tähän tuotu. Ilman niitä, ei tästä elokuvasta olisi tullut sitä mitä siitä tuli ja hyvä niin. Veikkaisin, että nyky-yhteiskunnassa tuon sotajoukon taistelumoraali olisi kadonnut jo aikaa sitten, mutta ei silloin. Autuaita ovat tietämättömät ja Japanin keisarihan sodan hävittyään julkisesti kielti jumaluutensa, tämä vain ihan kuriositeettina. Sitä ei mainita elokuvassa, mutta kerta nyt tuli mieleeni. Sopii hyvin kuvaan.
Mutta siis nämä kaksi elokuvaa toivat jotain uutta sotaelokuvien kartalle, pidin kyllä niistä. Ei kumpikaan ole mikään järisyttävä kokemus, mutta taattua laatua, mitä Eastwoodilta on viime vuosina totuttu näkemään. Kuten sanoin, niin sotaelokuvat kun muutoin alkaa olla jo nähty.
3,5/5