Aivan järjettömän typerä viikonloppu takana. Tai no, miten sen nyt ottaa. Mitään todellista en ole saanut aikaiseksi, vaan ihan kylmän viileästi olen laiskotellut ja syönyt roskaruokaa ja niin edelleen. Huvittavinta on se, että lepääminen on tässä tilanteessa hieman suhteellinen juttu.
Molempina aamuina kun nimittäin olen herännyt todella aikaisin, vaikka myöhään onkin käyty nukkumaan. Kieltämättä nyt hiukan väsyttää ja siksipä meinaankin huomen aamulla nukkua kohtalaisen pitkään. Iltavuoro kun se taas kerran odottaa tekijäänsä. No, kai tässä akut ovat vähän kuitenkin latautuneet.
Akkujen lataus sikäli onkin ihan tarpeen, koska henkisesti takana on kuitenkin tietyllä tapaa aika raskas viikko. En nyt sano, että mitenkään erityisen raskas, mutta jollain tavoin kuitenkin. Osa siitä mieltä painavasta lastista on nyt jo purkautunut ja osa seuraa mukanani taatusti vielä pitkän aikaa. Pahimmassa tapauksessa jopa vuosia. Valitettavasti en vain viitsi avautua siitä, että mitä on tämän seikan taustalla. Asia on liian kipeä puitavaksi julkisesti.
Se henkinen nirhama muutoin niin ihanan kepeässä mielessäni (hyvä vitsi), joka nyt on osaltaan poistunut, liittyy taasen tunne-elämääni. Oloni on nyt hyvä, en minä sitä kiellä. En toisaalta myöskään myönnä, että elämä olisi jotain ruusuilla tanssimista tästä eteenpäinkään. Ehkä se vielä joskus on, mutta ei se nyt ainakaan sitä ole vielä vähään aikaan.
Jotain sellaista viikonlopun aikana kuitenkin tapahtui, joka ehkä hyvällä tuurilla vielä merkitsee elämässäni paljonkin. Tuo on vahvasti sanottu ja sikäli ei niin pitäisikään sanoa, koska se on sitä ennakointia, haaveilua, ja sitä edellisessä merkinnässä mainitsemaani toivotaantoivotaan-höttöä, jolla on monesti sitten tapana kostautua heti kun sen on ääneen sanonut.
En ole taikauskoinen, ei kyse ole siitä. Vaan siitä, että jollain tapaa pelkään viestiä itsestäni liikoja, koska vaikka minä olisin millainen, niin toiset ihmiset taasen ovat toisenlaisia. Selkeää, eikö?
Minä tahdon olla realisti ja kun sen realismin kerran heittää romukoppaan, on sitä enää sieltä kopasta paha täysin kaivaa takaisin. Pitäisikö sitten vain antaa mennä? En minä tiedä. Tai tiedän minä. Tiedän minä, miksi minä nyt jarruttelenkin. Siihen on selvä syynsä ja hyvä syy onkin. Se nimittäin on realismia. Tai pikemminkin se on käytännöllisyyttä. Toisen huomioon ottamista.
Ette te tajunneet nyt yhtään mitään, mitä minä sanoin ja niin sen nyt pitää ollakin. Minä kyllä sitten kerron teille, kun joku päivä kävisikin niin, että kaikki ne nippuun nidotut tuntemukseni päästän valloilleen. Ehkä se päivä joskus vielä tulee eteen. Tai tuleehan se, ei siitä ole epäilystä. Se ei vain ole täysin minun päätettävissäni, että mikä päivä se lopulta on. Rakkauselämään kun (yleensä) tarvitaan kaksi ihmistä. Eikö?