Olen tänään kirjoittanut kaksi aivan erilaista tekstiä ja tavallaan koko ajan tiennyt, että kumpaakaan en voi kuitenkaan täällä julkaista. En oikein edes tiedä, miksi ne molemmat käytännössä kuitenkin loppuun asti kirjoitin samalla leikitellen ajatuksella, että tänne jommankumman niistä sitten kuitenkin laittaisin.
Aikanaan sanoin, että tarvitsen tämän vuoden, jotta saan elämäni sillä tavalla järjestykseen, kuin sen tahdon järjestykseen menevän. Sen suhteen olen kyllä ihan aikataulussa ja tavallaan kaikki on edelleen paremmin kuin vuosikausiin ja koko ajan eteenpäin mennään. Ainoa seikka, mikä tässä kuviossa mättää, on se asia, että edelleenkään minä en voi olla välittämättä siitä, mitä perheenjäsenilleni tapahtuu. Ja paskamaisinta siinä on se, että niistä asioista olisi joskus kiva kirjoittaa, avautua, kaataa kaikki paska toisten eteen. Sanoa ihmisille, että katsokaa, siinä sitä nyt on, sosiaalipornoa! Aivan kuin ketään nyt edes kiinnostaisikaan.
Mutta joka tapauksessa, ne nyt kuitenkin ovat asioita, joita en voi kolmesta syystä tänne kirjoittaa. Ensimmäinen syy on se, että ne ovat asioita, jotka koskettavat muita ihmisiä, joten minulla ei ole oikeutta niistä täällä kirjoittaa. Toinen syy on se, että on taatusti ihmisiä, jotka ymmärtäisivät sen jälkeen minutkin väärällä tavalla ja kolmas syy on sellainen, joka tavallaan osittain sivuaa tuota toistakin. En nimittäin aina vain jaksa uskoa, että kaikki niitä asioita edes uskoisivat todeksi, vaikka tunnetusti totuus on tarua ihmeellisempää.
Vaikka lopulta, olisiko silläkään mitään väliä? Oli miten oli, ilmeisesti aion sitten jatkossakin kirjoitella noita tekstejäni vain työpöydälle. Pöytälaatikkoahan minulla ei edes ole.
No jos minä sen verran sanon kuitenkin, että on se vain melko kummaa tämä elämä, kun oma äiti kertoo minulle 27 vuoden elon jälkeen asioita perhehistoriastamme, mistä minä en mitään tiennyt. Ei kai siinä mitään, mutta jos olisi kertonut joskus paljon aiemmin, niin en olisi ehkä monen monituista vuotta vihannut omaa äitiäni niin paljon. Joskin on toki mainittava, että en minä häntä enää vihaa lainkaan. Olen viimeisten parin vuoden aikana, käsiteltyäni niin paljon vanhoja asioita, oppinut viimein ihan todella sen, mitä on tuntea surullisuutta.
Ystävät ja kaverit voi valita itse, sukulaiset tulevat vähän kuin Varsovan liitto aikanaan, kutsumatta, väkipakolla ja eroon niistä ei ikinä täysin pääse. Vähintään niistä jokin menneisyyden varjo jää jäljelle.
Tähän loppuun aioin kirjoittaa jotain todella ilkeää, mutta päätin sitten tehdä toisin. Ihan siitä syystä, että edelleen kunnioitan sitä vanhaa ajatusmallia, että kuolleista ihmisistä ei ole suotavaa puhua pahaa.