Takana on raskaita päiviä, teillä molemmilla. Seksistä ei ole ollut tietoakaan muutamaan päivään ja sitten kun tänään aamulla päätitte hoitaa yhteisen puutostilanne pois, niin toinen sitten ei tule, vaikka mitä tekisit ja siinä se vain vääntelehtii ja kääntelehtii ja yrität ja yrität ja lopulta kun saat kommentiksi sängyn toisesta päästä jotain sen kaltaista, että ”koeta nyt helvetti vähän edes yrittää…” niin silloin vihdoin ja viimein jousi napsahtaa, nouset ylös ja toteat; ”tule saatana itseksesi!”.
Siinä sitten istut hetken aikaa sängyn laidalla ja tuijotat seinää ja mietit, että voi helvetti tätä elämää. Samalla myöskin tiedät, että silmät selkäsi takana poraavat niskaasi kahta syvää reikää ja se ajatus ei yhtään helpota. Kuitenkin mielessäsi toteat, että sinä et nyt ole mihinkään syyllistynyt, vaan voisi se taliaivokin siinä selkäsi takana joskus vähän tuntea empatiaa. Selväähän on, että ajatukset ovat melko identtiset molemmin puolin ja valitettavasti myöskin molemmat sen tietävät, sitä ei vain todellakaan sanota ääneen. Eikä sanota yhtään mitään muutakaan.
Kun molemmat ovat olleet paikallaan hiiren hiljaa viisitoista minuuttia, toinen nousee sängyn laidalta ja painuu suihkuun, koska iholle kuivunut hiki ei ole niitä miellyttävimpiä asioita maailmassa. Ja *naps*, kylpyhuoneen ovi varmuuden varalta lukkoon, ettei taatusti toinen pääse häiritsemään. Siinä sitten makaat kylpyhuoneen lattialla suihkun alla ketarat levällään ja vain vihaat, vihaat vähän kaikkea, mitä vain tulee juuri nyt mieleesi. Sitten kun olet päässyt vihaamasta sitä, kuka sinne sänkyyn jäi, käännyt sikiöasentoon siinä lattialla ja alat vain itkeä. Itket kuitenkin niin, että taatusti sitä ei kukaan kylpyhuoneen ulkopuolelle kuule.
Kun olet aikasi itkenyt, annat valuvan veden kastella kasvojasi hetken aikaa, ettei silmiin vain vahingossakaan jää merkkiäkään kyyneleistä. Kylpyhuoneen oven avattuasi, toinen makaa edelleen sängyllä ja vain tuijottaa ulos ikkunasta. Tiedät sen sängyllä makaavan ihmisen sen verran hyvin, että tiedät mistä narusta vetää, jos hänet vain tahdot saada raivon valtaan. Ja kun sitten lopulta se toinen suunsa avaa, osittain tehdäkseen sovintoa, mutta osittain myöskin sälyttäen menneitä asioita sinun kontollesi, menetät siitä sitten taas malttisi ja lopulta sanot sen, mitä ei taatusti pitäisi sanoa.
Ei mene kuin hetki, kun toinen on jo pukenut päällensä ja astelee kohti ovea. Sen avatessaan hän toteaa vain, että sinun olisi parempi olla siihen mennessä, kun hän palaa, löytänyt uusi osoite. Ja kuin salamana, oven pamahtaessa kiinni, kurkkuusi tarttuu kiinni vaikka mitä etkä saa ääntä ulos suustasi. Ryntäät vain perään ovelle ja yrität kakoa kurkustasi ulos sanoja, ”anna anteeksi.”
Kuluu päiviä, kuluu viikkoja ja lopulta kuluu vuosia ja edelleen sinä välillä makaat siellä suihkun lattialla ja itket ja edelleen se toinen makaa välillä siellä sängyssä katsellen ikkunasta ulos, milloin vesisadetta ja milloin lumisadetta. Miksei se toinen suuttunut, kun et ollut hankkinut uutta osoitetta, vaikka hän niin kiven kovaan sitä tuolloin tahtoi?
Koska rakkaus on niin kummallinen asia, että se joskus itsessäänkin aiheuttaa riitoja. Ne riidat vain saavat aina jonkun käytännön elämän syyn ja muodon. Joskus kun pitää riidellä, että huomaa rakastavansa. Ja joskus myöskin pitää riidellä, jotta huomaisi kaipaavansa. Joskus harvemmin, joskus useammin, mutta kuitenkin joskus.