Olen ollut viimeisen kohta puoli vuotta melko hyvällä tuulella. Väittäisin, ettei blogimerkintöjeni seassa ole montaakaan kirjoitusta, joissa kertoisin olevani järin vittuuntunut tai mitään vastaavaa.
Niitä sieltä toki löytyy, jos tuota blogiarkistoa selaisi enemmän taaksepäin, mutta siis ne ovat kauempaa kuin viimeisen puolen vuoden saralta. Tietynlaisia negatiivisia fiiliksiä kyllä puolen vuoden sisältäkin löytyy, lähinnä surusta, mutta niissäpä kun ei olekaan kyse vitutuksesta tai varsinkaan vihasta.
Meinasin naurahtaa, kun eilisiltaista blogiani kommentoitiin, että olisin vihainen. En minä vihainen eilen ollut. Olin [I]vittuuntunut[/I]. Näiden kahden eri tunnetilan erot on tärkeä ymmärtää, vaikka toki kai minun pitäisi sanoa, että jotta todella tietää, mikä ero niillä on, pitää ensin oikeasti vihata jotain. Ja ryhdyin tuossa vain aikani kuluksi pohtimaan sitä, että kuinkahan moni ihminen ihan todella on joskus vihannut?
En aio edelleenkään kirjoittaa blogiini järin yksityiskohtaisia asioita, koska se ei vain ole järin fiksua. Mutta voin kertoa, että olen joskus vihannut. Olen joskus vihannut niin paljon, että se on täyttänyt minun koko päivän ajatusmaailmani ja joskus pidempäänkin. Joskus taannoin saatoin viettää varmaankin päivätolkulla aikaa niin, että en juuri mitään muuta tehnytkään, kuin vain vihasin.
Tähän nyt voisin kertoa erinäisiä ajatuskuvioita ja suunnitelmia, joita silloin päässäni loin, vihaamieni asioiden ja ihmisten kontolle, mutta en toki kerro. Se johtuu ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että koska tekstin lukeminen on eri asia, kuin kanssani henkilökohtaisesti keskustelu, voisi joku tätä lukeva ymmärtää minut väärin ja sitähän en toki tahdo. En tahdo sitä siksi, että se väärinymmärrys voisi olla hyvinkin dramaattinen. Koska lopulta niitä ajatuksia, joita päässäni aikanaan vatvoin, ei tietenkään koskaan ollut tarkoituskaan toteuttaa enkä siis niin tehnyt. Se oli puhtaasti vain jotain sellaista, mitä oli kaiketi pakko tehdä, jotta selviäisin niistä tuntemuksista. Edes moisten asioiden haaveilu toi jo paremman mielen.
Ja jos joku miettii, että miten joidenkin pahojen asioiden toteuttamisen haaveilu voi parantaa oloa, niin kyllä se vain voi. Kai tähän olisi vain todettava, kuten jo tuossa alussakin sanoin siitä, että josko kaikki ihmiset ovat koskaan todella vihaa tunteneetkaan, niin tässäkin on varmaan se aspekti, että jotta voi ymmärtää tämän seikan, pitäisi olla lukijalla jonkinlaista omakohtaista kokemuspohjaa. Koska kuitenkin siis näiden kokemusten jälkeen mieleni muuttui ja elämä oli positiivisempaa. Se vaati paljon omia, kipeitäkin, konkreettisia ratkaisuja. Niiden ratkaisujen ja valintojen myötä tulevaisuus näytti erilaiselta ja näyttää edelleenkin. Siksipä en enää juurikaan vihaa mitään, vaikka tietynlainen muistijälki tietyistä asioista säilyy takuulla läpi elämän. Onhan eri asia lopettaa vihaaminen kuin antaa anteeksi. En minä anteeksi anna, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi antaa asioiden olla. Niin minä teinkin.
Tässä oli nyt paljon tekstiä, josta voi olla hiukan vaikea saada kiinni, jos ei tiedä lainkaan niitä taustoja, joita näihin asioihini liittyy. Joku, kuka tämän lukee, niitä taustoja tietää, joku toinen ei. Miksi sitten tahdoin kirjoittaa näin ympäripyöreän tekstin? Ihan yksinkertaisesti vain siksi, koska halusin sanoa, että en minä eilen ollut vihainen. Minä olin [I]vittuuntunut[/I], se on tunnetila, joka menee nopeasti ohi. Tänään on jo ihan hyvä fiilis, vaikka tiedän edelleenkin, että pääsiäislomani hiukan lässähti, koska auton laittamiseen meni aivan saatanasti rahaa. Kuitenkin pääsiäislomani toteutuu, hiukan vain suppeammassa muodossa.
Eli en minä vihainen ole ollut pitkään aikaan ja toki hyvä niin. Vaikka toisaalta, vihaisuuden ja vihaisuudenkin voi sitten varmaan käsittää kahdella tai useammallakin eri tavoin, että sikäli. Se, mikä minulle on vitutusta, on jollekin sitten jo vihaa ja se, mikä minulle on vihaa, on ehkä jollekin sitten jotain sellaista, mitä ei voi ehkä edes käsittää. Kunhan nyt totesin ja en minä edelleenkään väitä, että olisin jollain tapaa erilainen tai erikoinen tai mitään. Se ehkä nyt vain on niin. Ja voin sanoa, että vihaamisella ei lopulta mitään saavuta, että ei kannata tavoitella sitä, mistä kirjoitin. Joskus sitä ei vain voi välttää, ei niin millään.