Kävin tänään heti aamusella hoitelemassa vähän asioita ja faksaamassa kaverin työpaikalta yhden jutun kun tämä maa on oikea byrokratian kehto. Jotenkin kaikenlainen asioiden järjestely nyt on kyllä ihan hyvästäkin kun muuten vain pyörittelisi peukaloita eikä oikein varmasti tekisi yhtään mitään. Viime viikon mä vietin aikaa itseni parissa ja papereiden. Se oli ihan mukavaa ja aion kyllä tulevaisuudessa jatkaakin moista ihan varmasti.
Mä olen joskus sanonut jossain keskustelussa, että entiset ovat entisiä ja sillä siisti. Nyt en ihan tarkkaan osaa kyllä sanoa, että miksi olen niin sanonut, kun lopulta itselläni ei ole koskaan ollut minkäänlaista tarvetta polttaa siltoja jos toinen ei niin välttämättä ole halunnut tehdä ja niinhän toiselta puolelta toki joskus on tehtykin. Kuitenkin mulla on parikin eksää, keiden kanssa olen ihan hyvissä väleissä ja vaikkemme olekaan käytännössä enää nähneet niin tiedän, että ihan hyvin tultaisiin varmasti juttuun ja kun tuossa jokunen aika sitten kirjoitin, että eräs eksä soitti mulle ja puhuttiin melko pitkään niin se oli ihan miellyttäväkin juttu ja toki mä silloin myöskin käsittelin sen jutun ihan perinpohjin sitten päässäni loppuun. Asian joka oli kait ollut jollain tapaa alitajunnassani auki itseasiassa useamman vuoden.
Mulla on nyt niin tyhjä olo. Ei ainakaan juuri nyt edes järin surullinen, vain tyhjä joskin ehkä ne sitten risteävät keskenään jonkin verran enkä vain nyt osaa eritellä sitä surua siitä, mikä ehkä sitten piilee tämän olon takana. Miksi mulla on tyhjä olo? Ehkä siksi, että mä odotin niin paljon ja vaikken ihan todella ole ihminen, mikä suunnittelee asioita pitkälle tulevaisuuteen niin tietynlaisen ajatuksen olin jo ehtinyt saada päähäni vain siitä, että tässä on nyt hyvä ja tämän tunteen kanssa mennään pitkälle. Se vain satuttaa kun se tavallaan riistetään pois ja edelleenkään siitä ei voi syyttää ketään, vain elämää. Katkeraksi voisi ryhtyä, mutta nyt en ajatellut niin tehdä. Varmasti vaikeaa tulee olemaan tiettyjen asioiden hyväksyminen ajan kanssa tulevaisuudessa, mutta olen kyllä päättänyt vakaasti yrittää. Miksi?
Koska mä tapasin niin hienon ihmisen, että jollain tapaa mä vain nyt ajattelen, että vaikken mä saa olla se ihminen, joka olisi muutakin kuin vain pelkkä ystävä, niin ystävä mä haluaisin olla. Masokismia? No ei. Ehkä tavallaan juuri nyt ja lopulta mä en tälle tulevaisuuden kehittymiselle vielä kovin paljon annakaan tilaa ajatuksissani, koska mun on ensin nyt saatava vain surrakin. Mutta kunhan se aikansa ottaa, niin haluaisin kyllä todella vielä vaihtaa ajatuksia kyseisen ihmisen kanssa. Ihan lähinnä siksi, että jo ihan pelkästään sillä kriteerillä katsottuna, että minkälaisia persoonia ja ihmisluonteita olen elämäni aikana tavannut ja nyt puhutaan ihan kaikista ihmisistä, niin tämä kyseinen henkilö on hyvin erikoislaatuinen ja siis hyvällä tavalla.
Nyt joku voisi kuvitella, että mä valehtelen itselleni ja vain jotenkin pitkitän sitä ajatuksen hyväksymistä, että ohi on ja menisit nyt vain eteenpäin. Kyllä mä menenkin ja sanoinkin, että tietyn aikansa vaatii, että edes mietin kovin vakaasti sitä pelkkää ystävyyspuolta ja varmasti vielä jonkinasteisia vihanpurkauksiakin noin yleisesti ottaen on edessä vaikkei varmasti suoranaisesti tätä ihmistä kohtaan, mutta muuten, mutta jotenkin mä vain niin tahtoisin, että meidän tiet eivät erkanisi kokonaan ja juuri siitä syystä, mitä mä aiemmin sanoin.
No mä en nyt edes itsekään tiedä ihan tarkkaan, mitä mä selitän, että jos teksti tuntuu vaikeaselkoiselta, niin on se varmasti vähän sitä minulle itsellenikin. Mä vain niin kovasti yritän prosessoida nyt omia tunteitani, kun mä en lopulta haluaisi vain jyrätä niitä pois puskutraktorilla, vaan katsoa, että voisinko mä oikeasti suhtautua tähän koko tilanteeseen jotenkin järkevämmin ja nyt se ainakin hiukan siltä tuntuu. Olenkohan mä aikuistumassa? No ei kai nyt sentäs. Mutta joo, aika näyttää.
Oli mulla muutakin. Musta nyt vähän tuntuu siltä, että tämä prosessi vaatii myös vähän tuuletusta.
Mä en ole käynyt baareissa viimeisen puolen vuoden aikana juurikaan. Ihan muutaman kerran ja suoranaisia yökerhokeikkoja tasan kaksi ja nekin molemmat täysin sillä pohjalla, että yksin ei olla oltu kun ollaan menty ja siis molemmilla kerroilla olen ollut kiinni toisessa puoliskossa, jos nyt en konkreettisesti niin kuitenkin noin ylipäätään olen silloin seurustellut.
Vähän tekisi mieleni lähteä ensi viikonloppuna radalle ihan pitkän kaavan kautta ja yksin. Katsomaan, onko nuo perussosiaaliset taidot vielä tallella ja vain kiertää kasa lihatiskejä ja jututtaa ihmisiä, no naisia varmasti lähinnä. Ja tämä nyt ei tarkoita sitä, että kun sanoin, että lihatiskejä, että mitään sen ihmeempää menisin hakemaan. Lähinnä vain toteamaan itselle, että elämääkin vielä on ja mulla on siihen jonkinasteinen kontakti vielä jäljellä. Mua kun ei nyt lopulta edes kiinnosta mitkään laastarit.
Tietenkään ei voi koskaan sanoa, että mitään ei voi tapahtua, mutta mitenkään itsetarkoitus se siinä ei olisi vaan lähinnä mä kait haluaisin vain osoittaa itselleni sen, että elämä ei ole täysin pysähtynyt ja kaitpa siinä samalla itsekin vähän tuulettuisi. No katsotaan nyt, voi olla, että teen sen vasta seuraavana viikonloppuna kun nyt on olo vielä vähän sen verta turta.