Tyhjä pää ja tyhjä viikko…

Maanantaina kun palasin reissusta niin sen jälkeen on kyllä monen monituista kertaa käynyt mielessä, että kirjoitampa jostain blogiini, mutta sitten olen todennut, että ei mulla kyllä ole vaan mitään sanottavaa….

Maanantaina kun palasin reissusta niin sen jälkeen on kyllä monen monituista kertaa käynyt mielessä, että kirjoitampa jostain blogiini, mutta sitten olen todennut, että ei mulla kyllä ole vaan mitään sanottavaa. No parista asiasta olisi, mutta en mä niistä tänne viitsi jauhaa ja muutenkin kun tällä hetkellä on kyllä melko hyvä fiilis eikä juurikaan edes vituta. Mestareiden liigan finaali alkaisi aivan näillä näppäimillä ja sen ajattelin katsoa.

Siis on mulla ollut kyllä päässä paljonkin ajateltavaa tai ajateltavaa on ehkä vähän väärä sana, mutta paljon on kuitenkin päässä liikkunut tunteita ja ihan hyvä niin kun ne pitkästä aikaa ovat niin kovin hyviä tunteita. En loppupeleissä ole kovin paljoa mitään suoranaisesti ajatellut muuta kuin nyt noita paria vähän ikävämpää asiaa.

Eli sanotaampa pari sanaa tunteista. Ihan hirveän usein ei tule itselleni vastaan tunnetta, että todella tuntee olonsa levolliseksi jonkun toisen ihmisen seurassa niin, että pystyy antautumaan täysin sille ajatukselle ilman pelkoa, että toinen voi halutessaan allekirjoittanutta satuttaa. Siis tokihan nyt ihmistä voi satuttaa monilla tavoin, muutenkin kuin fyysisesti, ei siihen mitään parisuhdetta tarvita, mutta nyt siis puhun siitä, että laskee itsensä sille tasolle, jossa on niinsanotusti alasti, henkisesti. Se on aika pelottavaa, ainakin itselleni, mutta toisaalta sinne pitää uskaltaa jos aikoo saavuttaa jotain. Minusta tuntuu, että nyt olen saavuttanut jotain. Sanoin tälle toiselle osapuolelle, että ihan kuin antaisin palan itsestäni ja se toinen voi tehdä sillä mitä itse haluaa. Joko antaa sen palan elää tai kuolla tai toki jotain siltä väliltäkin.

No, minusta on nyt leikattu se palanen. Enää en voi muuta kuin katsoa ja toivottavasti ei tarvitse katua, en minä sitä kyllä nyt edes pelkää, joka on jo sinänsä melkoinen saavutus. Sitoutumiskammoiseksi en itseäni missään määrin kutsu, mutta en minä kovin helppokaan ole antautumaan vain sen kuuluisan virran vietäväksi.

Olipahan sekavaa, mutta sitähän nuo monesti ovat vaikka hyvin yksinkertaisesta asiasta onkin kyse 🙂