Piti kirjoittaa kasa elokuvakommentteja, kerta niitä on tullut useampi viikonlopun aikana katseltua, mutta päätin jättää sen huomiselle. Sen sijaan tuli mieleeni toinen juttu, joka on pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa ja ajatuksen tähän kirjoitukseen sain aivan sattumalta. Pahoittelen etukäteen jo melko pitkää pohjustusta itse asialle, mutten oikein voi tätä muutenkaan kirjoittaa mielestäni.
Maikkari nimittäin aloittaa esittämään sarjaa nimeltä Shark. Sarjan pääosassa huseeraa monista elokuvarooleista tuttu James Woods. Sarjasta en tiedä vielä käytännössä mitään ja voi olla, että menee aikaa, kunnes tiedänkään, koska en ainakaan näillä näkymin aikonut edes alkaa kyseistä sarjaa katsomaan.
Mutta seikka joka pisti silmääni kyseisen sarjan puffeissa, oli herra Woodsin lyhyt haastattelu ja eritoten siinä eräs lause, jossa mies sanoi aina pitäneensä televisiosarjoissa näyttelemistä mielenkiinnottomana. Sekään ei vielä minua ihmetyttänyt, koska monet suuren maailman leffastarathan eivät vain halua näytellä tv-sarjoissa, koska ne ovat heidän maailmassaan monesti ns. yhtä kastia alempana niin arvostuksessa kuin palkkataulukossakin.
Se, mikä minut pisti miettimään, oli Woodsin maininta siitä, että hänen mielestään tv-sarjoissa eivät hahmot monestikaan pääse samaan syvyyteen kuin hyvissä elokuvissa. Tämähän toki on otettava kait automaattisesti niin, että kirjoitetut hahmot hänen mielestään eivät yksinkertaisesti ole vain niin uskottavia. Toisinsanoen parhaat kirjoittajat tekevät vain elokuvaa.
Ei James Woods ole koskaan ollut mikään lempparini elokuvataivaalla, mutta tuo kommentti kyllä oli pohjanoteeraus ja minun kuitenkin on yksinkertaisesti vain uskottava, että hän sanoi tuon siksi, että pitää vain rahallisesti paljon massiivisempaa elokuvatuotantoa niin paljon suurempana juttuna. Koska jos katsoo oikeasti hyviä tv-sarjoja, ei voi olla samaa mieltä.
Seuraavassa kirjoituksessa sivuan tv-sarjaa, mutta jos tätä nyt joku oikeasti jopa lukee, niin vakuutan, että mitään merkittävää en ala spoilaamaan, jos joku ei ole kyseistä sarjaa koskaan katsonut, koska vakuutan, että se on kyllä katsomisen arvoinen enkä tahtoisikaan pilata sitä keneltäkään. Joten tämän suhteen voi lukea aivan huoletta.
Joskus vuonna 2003, maikkari aloitti näyttämään uusitana Cold Feet – nimistä sarjaa joka kulkee Suomessa nimellä Rimakauhua ja Rakkautta. Eräs niihin aikoihin itselleni läheinen naishenkilö sai minut katsomaan sitä ja melko äkkiä jäin siihen aivan täysin kiinni. Tuon uusintakierroksen jälkeen tarkoitukseni on ollut katsoa kyseinen sarja kokonaisuudessaan uudestaan, mutten ole vielä saanut aikaiseksi hankkia boksia, kaikki viisi tuotantokautta. Aivan lähiaikoina aion saada aikaiseksi.
Kyseinen sarjahan alkaa jaksolla, jossa Adam tapaa Rachelin täysin vahingossa ostarin parkkipaikalla pienessä peltikolarissa. Kummallakaan ei ole kynää eikä paperia ja vakuutusasioitakin pitäisi vielä voida puhelimessa käsitellä ja Adam on jo siinä vaiheessa täysin myyty kyseiselle naiselle, viis vakuutusasioista. Rachel kirjoittaa puhelinnumeronsa Adamin auton takaikkunaan, mutta ennen kotiinpääsyään toki alkaa sataa kaatamalla ja Adamin elämä sortuu. Mutta mitä muutakaan sinnikäs mies siinä vaiheessa tekisi, kuin menisi samaisen ostarin parkkikselle pyörimään päivästä toiseen, jos vaikka vahingossakin sattuisi tapaamaan naisen uudestaan.
Sarjahan tietenkin siis kertoo sitten Rachelin ja Adamin elämästä ja parisuhteesta ja sen ongelmista kokonaisen viiden tuotantokauden verran. Heillä molemmilla on omat ystävänsä ja tämän myötä tietysti koko poppoon yhteiset illanvietot ja heidän ystäviensä suhteiden karikot ja erot ja yhteenpalaamiset ja sitämyöten kunnon soppa on kasassa. Huumoria ja tilanteita ei puutu, mutta mikä kaikessa on tärkeintä, on tarina aina hyvin uskottavaa ja hyvin arkista, muttei liian, että tarinasta tulisi ikinä järin tylsä, mutta se sana on uskottavuus.
Mutta miksi tämän nyt toin esille, on juurikin se seikka, miten hyvä tv-sarja eroaa elokuvista. Itseasiassa olen pikkuhiljaa kallistumassa sille kannalle, että loistokas elokuvakaan ei voi voittaa loistokasta tv-sarjaa ja siihen on tasan yksi syy. Se on aika. Kun näiden Rachelin ja Adamin ja heidän ystäviensä suhdevaikeuksia on katsellut sen miltei viitisenkymmentä jaksoa, niin kaiken päättyessä ei voi olla olematta melko emotionaalisessa tilassa, vaikka miten tiedostaisi, että kyseessä on vain fiktiivinen sarja. Todella hyvät elokuvat pystyvät tähän parissakin tunnissa, mutta melko harvoin ja lopulta on kuitenkin ehkä sanottava, että ei sittenkään aivan.
Kyllähän toki keskinkertaisia tv-sarjoja tehdään vaikka millä mitalla, mutta niinhän tehdään elokuviakin. Molempia keskinkertaisuuksiakin jaksaa aina joskus katsoa, mutta itse saan kyllä aina aivan järjettömän suuren tyydytyksen tunteen, kun aina joskus pääsen seuraamaan jotain sellaista tv-sarjaa, mikä todella vie mennessään. Useimmiten niiden viehätys perustuu kyllä juurikin hahmoihin ja heidän kohtaloihinsa, joskus todella harvoin sitten vain juoneen ja sen käänteisiin. Näissä kahdessa tyypissä on kuitenkin suuri ero. Juoneen pohjautuvat sarjat ovat kertakäyttötavaraa, kuten Lost, Prison Break ja niin edelleen. Cold Feet on sarja, jonka voi katsoa vaikka viidennenkin kerran ja aina se jaksaa olla yhtä mielenkiintoinen ja vaikuttava, ehkä siksi, että niiden ihmisten ongelmat ja arjen pulmat ovat niin universaaleja ja ajattomia.
Täten olen hyvin eri mieltä James Woodsin kanssa, mutta toisaalta, hän on Hollyvood-näyttelijä ja minä en yhtään mitään. Silti mä rimpuilen mielipiteeni kanssa. 😀