Tätä merkintää ei koskaan pitänyt tulla, koska olin jo aiemmin päättänyt, että koska tietynkaltaisia välitilinpäätöksiä elämästäni kyllä tulen tänne vielä jatkossakin kirjoittamaan, saisivat tämän kaltaiset uudenvuoden uhot jäädä sikseen. Niillä kun tuppaa olemaan melko huonosti katetta. Uudenvuoden lupaukset ja niin edelleen. Yhtä tyhjän kanssa ne aina ovat. No, kuitenkaan minä en nyt sitten lupaa mitään. Totean vain pari seikkaa. Tai sitten lupaan kuitenkin.
Huomenna kun päivä valkenee, on Intian reissuun aikaa viisitoista päivää. Alkaa pikkuhiljaa jo tuntua siltä, että sinne todellakin ollaan menossa.
Se reissu ei nyt tietyllä tapaa parempaan saumaan voisi osuakaan. Oloni kun on jossain määrin henkisesti melko runneltu. Monestakin syystä. Vaikkakin on tähän samaan rytäkkään todettava se, että hyvääkin on tapahtunut. Siis jos nyt katsotaan ihan yleisesti omaa elämääni.
Siitä reilun puolentoista vuoden takaisesta suuresta päätöksestäni kääntää elämäni kurssi aivan toisaalle, on tultu jo melko pitkälle. Siltikin se projekti on edelleenkin vaiheessa. Voisikin sanoa, että tuon Intian matkan jälkeen alkaa projektin viimeinen osa.
Helmikuun 15. päivä on kone takaisin Suomen kamaralla ja toivottavasti takana kuukausi, jonka aikana olen aivan todella saanut tuulettaa aivojani. Tuuletusta ne nimittäin nyt kaipaavatkin. Kulunut vuosi on ollut omalla tavallaan hyvä. Itse asiassa se on ollut todella hyvä, kun katson, mitä olen saanut aikaiseksi ihan konkreettisesti. Sen konkretiapuolen viimeinen osa kun todellakin lähteekin toteutukseen miltei heti, kun tulen takaisin Suomeen.
Kuitenkin tietyllä tapaa se konkreettinen osa ei nyt olekaan se, mikä minua pahasti rassaa. Ne vääjäämättäkin hoituvat, sen minä tiedän, kun vain jaksan olla kärsivällinen ja myöskin viitsin todella tehdä asioille jotain. Tässä suhteessa en ole mitenkään huolissani, koska onnistumiset ruokkivat motivaatiota ja motivaatio onkin varsin kohdallaan. Ei ehkä tapissaan, mutta voimissaan kuitenkin.
Sikäli hassua, että motivaatiota on, kun kuitenkin on myöskin kuoppia. Kuitenkin ne nyt tuntuvat vain jotenkin kulkevan eri käsissä. Henkinen puoli kun sitten onkin se, mikä vaatiikin jo paljon enemmän vaivannäköä ja sinnittelyä. Ja sitten taas toisaalta ei.
Nimittäin kun sehän on se maailman vanhin totuus. Sama se, mitä sinä teet, kun toiset osapuolet vaikuttavat asioiden kulkuun vähintäänkin yhtä paljon. Jos et sitten ole hyvä manipuloimaan. Ja sitähän minä en ole. Tai sitten minä en vain voi. Kuulostaa varmasti nyt todella naiivilta, mutta aina ajoittain minä miltei harmittelen sitä, että miten sitä ihmisen pitääkin olla niin perin juurin suora, rehellinen ja vaikkei ihan aina niitäkään mitenkään ylen määrin, niin ennen kaikkea tunteiden varassa keikkuva ihminen. Mutta kun se ei ole edelleenkään valintakysymys.
Itse asiassa kaikista hassuinta ja tietyllä tapaa surullistakin oli tänään se, kun pääsin toteamaan, että en ole koskaan saanut omiin suruihini lohdutusta siitä, että toisilla menisi jotenkin huonosti. Katkeruudeksi jotkut sitä kutsuvat.
No, olen minä ollut katkera. Monestikin elämäni aikana. Nyt en ole. Olen motivoitunut ja vaikka kerta toisensa jälkeen sitä saakin rakkausasioissa turpaansa, sitä vain kummasti aina nousee pystyyn. Niin viime kuin toissa vuonnakin ja täten siis myöskin tänä vuonna. Tämän alkaneen vuoden aikana tulee vielä tapahtumaan paljon asioita, sen minä lupaan. Tosiaan, ainoa asia, mitä en voi luvata, edes itsellenikään, on toinen ihminen. Itkisin nyt, jos itkettäisi.
Vaikkei ikinä pitäisi mitään luvata, niin siltikin, vuonna 2009 minä lupaan olevani vielä jossain määrin uusi ihminen.
Vuonna 2009 minä en perkele anna periksi!!