Joo, eipä minusta ole humoristiksi ei, ne on ihan eri jätkiä ne. Ja huumoriahan tuokin sitten voisi olla, tai voi olla olemattakin. Siksipä tämän kirjoituksen nyt kirjoitankin. Tämä ei ole mikään merkkipaalukirjoitus, koska mitään merkkipaalua ei ole tullut ylitettyä. Ei ole mitään tasalukua blogimerkinnöissä eikä tasalukua keskustelupalstalle kirjoitetuissa teksteissäkään. Kuitenkin ajattelin nyt hiukan pohtia kirjoittamista ylipäätään ja siis omaa kirjoittamistani ja ehkä valitettavasti ihan vähän samalla siis myöskin itseäni. Pahoittelen jo etukäteen, jos tässä tekstissä ei ole oikein päätä eikä häntää.
Oma viestiarkistoni ei ole avoin. Siihen voisi helposti sanoa montakin syytä, mutta taas toisaalta ei yhtään. Kuitenkin olen katsonut paremmaksi pitää sen suljettuna ja niinhän tekee moni muukin palstalle kirjoittava. Ihan tuossa joku päivä sitten, eräs ehkä tämänkin tekstin lukeva henkilö sattui toteamaan, että onpas muutama kommentti syntynyt allekirjoittaneen toimesta keskusteluihin. No on kyllä. Niihin mahtuu paljon ihan puhdasta paskaa ja typerääkin typerämpiä heittoja joistain täysin yhdentekevistä asioista. Varmasti sekaan mahtuu jokunen järkeväkin teksti, tai ainakin nyt uskallan kuitenkin ihan itse niin sanoa. Mieltä saa olla toki jos toistakin, eihän siinä mitään.
Ajan saatossa ihmiset luovat mielikuvia toisista ihmisistä täällä heidän kirjoitustensa perusteella ja saattaapa siihen mielikuvaan sitten myöskin vaikuttaa henkilön habitus jossain määrin, jos kirjoittajalla vain on itsestään kuvia tai edes kuva josta hänet tunnistaa. Näin on minustakin tehty, luotu mielikuvia. Osa niistä on varmasti osunut oikeaankin ja osa hyvin väärään. En nyt saanut tätä ajatusta kirjoittaa tätä tekstiä minkään yksittäisen kommentin myötä, mutta tuossa eräs päivä sain kommentin, jossa arvioitiin allekirjoittanutta kyvyttömäksi empatiaan. En tiedä, että mistä moinen ajatus oli kommentoijalle syntynyt, mutta ymmärrän itseasiassa ihan hyvin, että näin on. Kirjoitan monesti melko kärjistävästi ja jos jokin asia ei minua miellytä, en yleensä jaksa esittää mitään superihqa kaikkien kaveria. Olenko sitten sellainen todellisuudessakin? Kyllä olen. Kuitenkaan sillä ei ole vielä mielestäni mitään tekemistä empaattisuuden kanssa. Tai ehkä onkin, mutta siis täysin kyvytöntä siihen asiaan se ei minusta vielä mielestäni tee. Takuulla tässä maailmassa on huomattavasti empaattisempia ihmisiä kuin minä, sen tiedän itsekin, mutta en kuitenkaan tahdo taipua siihen ajatukseen, että sitä vain joko on tai ei ole. Mutta en minä nyt pelkästään tästä seikasta halunnut kirjoittaa.
Erään kerran kävin niin, että tapasin tytön. Tämä tyttö oli lueskellut vanhoja kirjoituksiani ja totesi minulle sitten päivänä eräänä, että hän ei oikein ymmärrä ajatuksenjuoksuani ja itseasiassa hänen mielestään jotkin seikat, mitä olin tänne kirjoittanut, olivat hänen mielestään järkyttäviä. En nyt sen kummemmin ala tässä ruotimaan sitä, että mitä ne asiat olivat, mutta voin sanoa, että asiaan liittyi melko selkeästi se seikka, että hänen arvomaailmansa oli melkoisen erilainen kuin oli allekirjoittaneen, sinä ajankohtana kun olin ne tekstit kirjoittanut ja tuo seikka on melko tärkeä pointti.
Ihminen kirjoittaa tekstiä jonnekin bittiavaruuteen ja sinne ne myöskin jäävät. Ihminen myöskin kasvaa ajan myötä ja vaikkei edes puhuttaisi nyt mistään suuresta henkisestä kasvusta, niin voi myöskin olla täysin mahdollista, että ihmisen mielialat vaihtelevat paljon. Itse olen kirjoittanut tännekin aikanaan ajatuksiani hyvin erilaisessa mielialassa kuin missä nyt liikun. Toki sittemminkin on ollut hetkiä, jolloin ei ehkä ole juurikaan pystynyt itseään hillitsemään ja nyt sitten myönnänkin, että riittävän suuresti agitoituna, minusta kyllä katoaa miltei kaikki empatia. En itseasiassa tiedä, että mistä se johtuu, mutta niin vain on. Ja tämä myöskin aiheuttaa sitten sellaisen ilmiön, että yleensä joskus hiukan myöhemmin ajatusteni rauhoituttua, saatan katua jotain, mitä olen sanonut ja yleensä kadunkin. En vain yksinkertaisesti jaksa alkaa sen ihmeemmin jälkikäteen muuttelemaan sanomisiani. Varsinkaan kun kuitenkaan missään niissä seikoissa ei ole ollut kyse mistään elämää suuremmista jutuista. Rajani minunkin hetkellisillä empatianpuutospuuskillani on. Kunhan nyt sanoin.
Mitähän ihmettä oikein nyt tahdoin tällä koko tekstillä sanoa? Sitä vain, että jotkut ihmiset osaavat tulkita toisia ihmisiä paremmin ja toisilla se vaatii käytännössä toisen ihmisen konkreettisen tuntemisen, ennen kuin voi varmuudella tietää, että esimerkiksi vitsaileeko hän nyt vai ei. Ja kun nämä seikat asetetaan internetissä sijaitsevaan keskustelufoorumiin, jossa ainoita keinoja ilmaista olevansa vaikkapa sarkastinen, on jokin hymiö tai suora maininta, että ei tätäkään seikkaa nyt pidä ottaa niin vakavasti, syntyy aina virheitä ja väärinymmärryksiä.
Haluanko minä nyt tällä kirjoituksella sanoa, että minua harmittaa, kun joskus joku ymmärtää minut väärin ja luulee minua erilaiseksi henkilöksi kuin ehkä todellisuudessa olen? En. Ei minulle juurikaan ole sillä merkitystä, että miksi joku ihminen, jonka olen todennut itselleni melko yhdentekeväksi, pitää minua vaikkapa epäempaattisena. Ajattelin vain kuitenkin, että onhan se tietysti vähän harmillista. Ja nyt kun en laittanut tähän mitään hymiötä, niin tämän voi sitten ottaa sarkasmina tai ei.