Tulipa eilen taas katsottua Yleisradion kesätarjonnasta tv-sarjaa ”10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa.” Vuorossa oli Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Ohjelmassa vieraana, kirjasta keskustelemassa, oli eduskunnan puhemies Sauli Niinistö.
No, itse kirjaa en ole koskaan lukenut joskin jotain sen perusajatuksista olin jostain artikkelista joskus imaissut päähäni joten ohjelman katsominen oli sinänsä vielä ihan mielekästä, vaikken kovin paljon itse kirjasta mitään tiennytkään. Mutta kyseisen ohjelman kulkuun kun varsin merkittävästi liittyy juurikin otsikon perusajatus, eli se, että onko maailma muuttunut millään tavoin kyseisen kirjan myötä. Itse kirjasta ei läheskään koko ajan edes puhuta.
No, ohjelman loppupuolella puhemies Niinistö sitten sanoi, että hän uskoo rakkauteen, kun oli ensin puhuttu narsismista ja monista muista seikoista, mitkä jollain tapaa nivoutuvat kyseisen kirjan teemoihin. Toimittaja Timo Harakka sitten jatkoi keskustelua kyseisestä asiasta ja jossain määrin tuli puheeksi se, että mitä rakkaus on tai pikemminkin se pointti, että miten se ilmenee.
Ohjelman vieras sitten sanoi, että hänen mielestään rakkaus ei ole uhrautumista. Ensimmäinen reaktioni oli, että nythän on viisaalla miehellä kovin köykäiset puheet. Sitähän se juurikin on. Mies kuitenkin jatkoi, että rakkauden perimmäinen olemus on kuitenkin itselleen saamista, mutta se voi vain ilmetä sitten ajan kanssa siinä muodossa, että ihminen myöskin uhrautuu rakkauden tähden. Korusanojako? No ei varsinaisesti. Kyllä siinä on pointtia. Jos alan oikein tosissani miettiä, niin kyllä ihminen kuitenkin aina ensimmäisenä ajattelee itseään ja sitten kun näkee tilanteen sen kaltaiseksi, että jonkin asian menettäminen olisi liian kova paikka, niin on myöskin valmis tekemään käytänönssä mitä vain sen vuoksi, ettei sitä menetä ja silloinhan se ulkopuolisen silmin muuttuu uhrautumiseksi. Mielenkiintoista.
Asiasta toiseen, mun pitäisi tehdä jotain, mutta enpä taida jaksaa. Varsinkin kun oletan, että sen tekemällä syntyy taas vain kasa paskaa ja kun lopulta ei ole edes minun ongelmani. Tietysti voisin olla solidaarinen, mutta enpä yksinkertaisesti nyt taida tosiaan vain jaksaa. Katsellaan huomenna, josko olisi ajatukset jo muuttuneet.
Ja jos vielä asiasta kolmanteen. Mä olen pidemmän aikaa lähinnä vain jauhanut tätä samaa stooria, mitä tässä nyt on blogissani nähty. Mua vituttaa ja surettaa ja vaikka mitä. Joo, no niinhän se on. Mä kovasti haluaisin muokata ajatukseni eräästä ihmisestä niin, että tämä tunne lakkaisi, mikä nyt vallitsee. Mä en kyllä ihan ole varma, että onnistuuko se koskaan. Toivon kyllä kovasti, mutta aika sen näyttää. Se nyt näköjään vain vaatii aikaa, paljon enemmän kuin ehkä ensin ajattelin.
Lähinnä mua harmittaa vain se, että se ei sitten ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin alun tiimellyksessä ajattelin. Oikeammin mä nyt käsitän, että en mä silloin vielä oikein edes tiedostanut, että mitä tapahtui. Nyt kun mä sen hyvin tiedostan niin se ei tunnukaan enää niin helpolta. No, katsellaan.
Ja mitä tulee siihen mun eiliseen kommenttiini tunteiden kuolettamisesta niin se on kyllä melkolailla totta, että eihän se lopulta onnistu kun kuitenkin tuntee yleisesti ottaen niin paljon. Mä vain aloin miettiä sitä vaihtoehtoa, että jos mä todellakin keikauttaisin koko skaalan ylösalaisin. Silloin mä kyllä tuntisin, mutta lopulta vain niin hyvin eri tavoin. Mutta sitten mä myös tajusin heti perään erään asian. Sen myötä musta tulisi sellainen henkilö, mistä mä kerroin siinä samassa merkinnässä. Eli ei onnistu. Ainoa vaihtoehto on se, että mä vain olen. Olen niinkuin olen. Oma itseni. Perseestähän se on, mutta minkäs teet. Ehkä se mut joskus vielä palkitsee, tai sitten ei.