Äänten kaikotessa kun ilta pimenee, istun yksin ja muistelen menneitä.
Mietin ihmisiä joita olen tavannut, kaikkea taakse jättämääni. Muistot
karkailevat mielestäni, palat hajoilevat yrittäessäni koskettaa niitä.
Surullisuus hiipii tajuntaani ”näinkö minä olen menneisyyteni elänyt”
tuskastun, ja yritän uudelleen.
Palaset putoilevat, loksahtavat paikoilleen, aikajana suoristuu ja jo
himmenneet muistot palaavat mieleeni. Huokaan, ja ymmärrän, että
elämä on mennyt tähän asti ohi, ohi kiitävänä hetkenä. Olenko saavuttanut
liian vähän, jäänyt paitsi suuresta osasta elämääni? Kyynel kostuttaa
silmäkulmani, ja painan olkani lysyyn, huokaistessani uudelleen…
Omien valintojeni vankina, itse rakentamassani noidankehässä. Miten
voisin sen särkeä, uhkarohkeudellako? En ole sellainen. Ehkä olisi aika
olla, ennenkuin huomaan olevani ikuisesti yksin ajatuksieni kanssa…