Yritin tuossa haeskella tietoa kaksisuuntaisen mielialahäiriön esiintyvyydestä suomessa, en oikein osunut mihinkään faktatietoon. Joku joskus väitti että 1% suomalaisista on bipolaareja mutta varmuutta en asiaan saanut.
Meitsi on bipolaari, ihan virallisesti, kirjoissa, kansissa ja faileissa.
Sain diagnoosin 11 vuotta sitten. Tarkennus diagnoosiin: kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Olin kyllä jossakin vaiheessa aika vastahakoinen asian suhteen, aika varma että minut on luokiteltu täysin väärin perustein hulluksi.
Välillä on ihan perseestä kun huomaa kuinka hommat alkaa liukua lapasesta. Lähinnä ongelmia aiheuttaa hypomania.
Tyypillinen tilanne mopon karkaamiseen alkaa jonkinlaisella henkisellä kuormituksella:
on kiire töissä, ihmissuhteet ei mene ihan niinku Srömsössä ja joku muukin mitä en nyt tähän hätään muista.
Muistin katoaminen on ehkä kuitenkin yksi indikaattori tilanteen kehittymisestä koska stressattuna multa karkaa lähimuisti jonnekin vihreälle laitumelle muiden muistien kanssa, siellä ne yhdessä mussuttaa heinää ja nauraa kun toisessa ulottuvuudessa ihmiset poukkoilee ja kipinöi miettien että tää on niin taas lähteny lapasesta.
Yksi piirre radalla lennähtämisestä on pienesti päätään nosteleva aggressiivisuus. Järki ei kestä mitään ylimääräistä hälyä, metakkaa ja toisinaan myös muita ihmisiä ja saatan tipahtaa sekä henkisesti että fyysisesti (lähinnä sohvalle).
Paskimmillani saatan paiskoa kamoja seinään ja huutaa vittua sekä perkelettä niin että tilannetta pitää rauhoittaa lääkkeellisesti ettei niksahda lopullisesti.
Semmonen pelko nimittäin toisinaan on.
Kunnon hypomania hikoiluttaa, aiheuttaa pahoinvointia, hajottaa keskittymiskyvyn, focus karkailee tuon tuostakin eikä mistään oikein tule mitään.
Hypomanian parasta antia on (nyt tulee huumoriosuus) se kun hikoilevana, noituvana, rauhattomana ja ärtyneenä etsii jotain kadonnutta itemia kuten joka päivä avaimia koska ne valitettavasti eivät ole ikinä siinä missä niiden pitäisi.
Siinä kämppää läpikäydessä yleensä lyö varpaan johonkin kynnykseen, ovenpieleen, tuolin jalkaan tai vittu parhaimmillaan vessanpönttöön.
Samalla kun pinna mainituista syistä kiristyy, yleensä olkapää osuu ryntäillessä ovenpieleen aiheuttaen pienen kierteen liikerataan jonka johdosta mahdollisesti törmää toiseen ovenpieleen kuin mikäkin saatanan flipperipallo.
On se hienoa.
Tossa kohtaa siis aletaan kurotella kohti lääkepurkkia jonka avulla rauhoittuu sen verran että voi tutkiskella mustuvaa varpaankynttä tai olkapäähän nousevaa mustelmaa.
Vähemmästäkin pelkää että järki ihan oikeasti lähtee ja lähinnä mitä eniten pelkää on psykoosi.
Siitä ei ole kokemusta enkä välittäisi kokeakaan.
Muutaman psykoosissa olevan ihmisen tavanneena sitä yrittää kovasti ajatella että ehkä tuota ei tapahdu minulle kuitenkaan koska olen vielä tässä ja pystyn järkeilemään asioita.
Masennusjaksoja mulla harvemmin on.
En tiedä miksi niitä ei niinkään tule mutta eipä kyllä hirveästi haittaa, muistan oikein hyvin miltä tuntuu olla masentunut joten en pahastu vaikka mania toisinaan meinaa asettua taloksi eikä niinkään masennus.
Säännöllinen lääkitys on ja tulee olemaan koko loppuikäni.
Päätinhän kuitenkin kerran pari että minulla ei ole kaksisuuntaista ja lopetin lääkkeet kertaheitolla.
Noin viikon kuluttua kaveri kuskas minut apteekkiin uusimaan lääkevaraston (kaksi eri lääkettä ja se yksi tarvittava jota käytän harvemmin).
Vieläkin joskus mietin, pitäiskö kokeilla lääkkeetöntä elämää mutta tähän asti se on ollut tosi epäonnistunut reissu kaikkinensa.
On kyllä tullut maalattua kaikenlaisia taideteoksia yökaudet manian huipulla, jotain on siis jäänyt käteenkin.
Asian traagisin puoli on sitten se että sairauden takia katsoin parhaaksi luopua puolentoista vuoden ikäisestä tyttärestäni vuonna 2005 (adoption kautta).
Hän sai parhaimman mahdollisen perheen kasvualustakseen enkä minäkään hänen elämästään joutunut häviämään.
Sen sijaan että minua kutsuttaisiin äidiksi, minä olen täti.
Olen kyllä äärimmäisen onnekkaassa asemassa että tyttären elämä on turvattu.
Minusta ei nimittäin äidiksi ollut.
Olin aggressiivinen toisinaan, jatkuvasti väsynyt ja pinna paloi herkästi ja kaksisuuntaisen sekä burn outin yhdistelmä ei ollut helppoa varmasti kellekään.
Muistan hyvin elävästi hetken kun vauva itki sängyssään ja minä äärimmilleen agitoituneena potkaisin sänkyä huutaen "mitä vittua sä huudat!? Mikä sulla on!?".
Aika romahduttava hetki oli todeta että tämä ei oo nyt kovin hyvä juttu, alan seota jo vaarallisella tavalla.
Soitin paikkaan josta olin aiemmin hakenut ja saanutkin apua.
Sain langan päähän mielenterveysalan ammattilaisen.
Selitin itkien että olen juuri potkaissut raivoissani lapseni sänkyä ja rukoilin että joku tulisi tsekkaamaan tilanteemme.
Kukaan ei pystynyt tulemaan, pyyntöni oli ilmeisen epätyypillinen. Ei ole mitään henkisen hädän ambulanssia keksittykään ja puhelu loppui tuloksettomana.
Joku joskus kerran kritisoi mua ratkaisustani adoption suhteen.
Että miten sä muka et jaksa?
Kritiikin esittäjällä oli itsellään "neljä lasta ja hyvin on jaksettu yksinhuoltajana".
Voi hyvää päivää.
Nytkö tää menee kilpailuksi kumpi on parempi äiti, ajattelin. Jaksoin selittää ja perustella ratkaisuani koska päätin heti alkumetreillä etten ala tämän takia kyyristelemään tai ottamaan selkääni keneltäkään.
Ihmisluonteeseen kuitenkin kuuluu katsomosta huutelu joten tommosta saattaa tapahtua.
Pari kertaa kasvoille on heitetty tyylikäs kommentti "sinä oot huono äiti, annoit lapseskin pois".
Sattuneesta syystä tiedän mikä oli paras ratkaisu eikä siinä ole spekuloitavaa, tai ainakin minä oon jättänyt jossittelun taakseni.
Minä oon tämmönen äiti ja sillä sipuli.
Sitäpaitsi mä oon aika cool kuitenkin ja lapseni rakastaa minua sydämestään, tiedän sen koska se itse kertoo sen mulle säännöllisen epäsäännöllisesti :)
Moni tuntuu välillä olevan huolissaan minun mielentilasta.
Olen persoonallisuudeltani varsin avoin ja vauhdikas ilman kaksisuuntaistakin.
Välillä ärsyttää kun huomaan toisten pohdiskelevan mielenterveyteni tilaa.
Suurimmaksi osaksi olen ihan normi ihminen, vähän räiskyvä ja isoeleinen mutta silti ihan täysivaltainen yhteiskuntamme jäsen.
Pitkien sairaslomien takia minut leimattiin vuosia sitten laiskaksi ja saamattomaksi, enhän käynyt töissä.
No, toki jos laiminlyö lääkityksensä ja käyttää runsaasti alkoholia, vähemmästäkin toimintakyky laskee.
Pitkän alamäen jälkeen vuonna 2008 päätin että nyt loppuu perseily. Tuolloin lopetin silloisen, varsin jytäkän ja epäsäännöllisen lääkityksen ja oli aika mukavaa kuulla isän sanovan joulun aikoihin että "sulla on taas kipinää silmäkulmassa, tervetuloa takaisin".
Mistään mitään tietämättömänä ja repaleista elämää viettäneenä en tajunnut kuinka silmät (kuulema) seisoi päässä vuosikaudet, toisaalta taas räpyttelin silmiä jatkuvasti minkä moni pisti merkille ja kysyikin asiasta.
Lopullinen ryhdistäytyminen tapahtui vuonna 2010. Pääsin pitkän tauon jälkeen takaisin työelämään ja olen päättäväisesti rakentanut elämääni oikeille raiteille, toki ammattilaisten avustuksella, mitä sitä selvää asiaa kiertämään.
Nyt on asiat suht hyvin, olen aikuisten oikeissa töissä ja koetan osaltani jeesailla ihmisiä kellä menee heikosti.
Jännä nimittäin on se, kuinka "parannuttuani" olen monesti soitellut toisten puolesta psykiatrian päivystykseen ja ties minnekä etsien apua ihmisille, kenen pakka ei ole pysynyt kasassa.
Olen jopa soitellut apua sellaisellekin ihmiselle, joka epäili minua laiskaksi ja saamattomaksi. Miksipäs ei?
Että semmonen bipolaari.
Joskus palaa hihat, useimmiten ihan muista syistä kuin kaksisuuntaisen takia. Joskus hihat palaa sitten vain ja ainoastaan siitä syystä että kemiallinen tasapaino on päässyt heittämään kuperkeikkaa aivoissa ja tulosta syntyy: maalauksia, mustuneita varpaankynsiä, repaleisia ihmissuhteita, mustelmia, kyyneleitä ja muuta ratkiriemukasta hajoilua.
Kaikkiaan kuitenkin olen ihan ihminen joka kykenee jokapäiväiseen arkeen ongelmitta.
Ei se aina tarkoita sitä että kaksisuuntaisen mielialahäiriön omaava henkilö olisi jotenkin täysin vajaa ja kykenemätön itsenäiseen elämään. Joidenkin elämää tämä varmasti rampauttaa liiankin kanssa mutta minä oon tämmönen tapaus ja pidän itseäni ihan joustavana ja mukavana tyyppinä.
Joo, voisin toki siivota useammin ja tiskatakin pitäisi mutta näin niinku lonkalta heittämällä sanoisin että elämä on ihan okay.
Enemmän sais olla rahhoo ja mehtee.
Terveisiä Malminhovista,
Antisankaritar
