Vitun tylsä sunnuntai. Kaikki olivat sen pyhittäneet levolle ja minut jätettiin taas kerran yksin kämpille nyhväämään.
Ajan kuluksi meikkasin ja laitoin hiuksia, tunneissa laskettuna varmaan neljä. Ilma oli kosteahko, joten nutturan vääntämisessä meni hermo erittäin perusteellisesti kun pää hikos ja lopulta mulla oli päässäni rotanpesää muistuttava beehive. Ja koska olen tällainen neiti, haluan että hiukset on hyvin, tai muuten…. Yhtä tarkkaa on ripsivärin ja huulipunan kanssa. Että jos menee vituiks vähänkään, hermo palaa. Pitäis kyllä yrittää hermojana hillitä. Yleensä siinä käy niin että ku alkaa remuta ja raivota elämän pienille vastoinkäymisille, kolhii varpaansa tuolinjalkaan tai parhaimmillaan kun on minusta kyse, törmää ovenpieliin (teen sitä aika usein, hmm…) ja sitten raivostuttaa vielä enemmän.
Enivei, puheaika loppui, ei mitään tsäänsiä soittaa kellekään ja paras frendini häippäs kuvioista auton konepelti Timo Mäkisen tyyliin vuodelta -67, nauroin kyllä tälle hetken.
Pistin oikein hienostelun merkeissä kesämekon päälle missä on laaja helma. Korkokengät jalkaan, varasandaalit käsilaukkuun että jos menee vituiks… Jos? Haha!
Kammattuna, punattuna, hajustettuna poistuin kotoa ennen neljää ja ajattelin käydä viihdyttämässä kasikymppistä mummoani, joka asuu suht lähellä.
Kävi vaan niin vitunmoinen arviointivirhe että ulkona oli erittäin tuulista ja hameenhelmat pyrki koko ajan nousemaan ylös. Alla oli ei-mitenkään-hienot alkkarivermeet, saati näitä ihraisia, valkoisia jalkoja nyt kellekään pitäs sen tarkemmin näytellä…
Unohdin kengistä pohjalliset ja puolessavälissä noiduin ääneen kun jalat lipsui hikisinä kengissä. Mukana oli vain sätkävehkeet, edes hermosavuja ei pystyny nopsasta vetämään. Eventually, mummon ovi. Soitin ovikelloo mutta mummon pirulainen ei ollutkaan kotona! Tämä käy noin kerran sadassa vuodessa, nyt kävi mulle.
Nojasin hikistä nutturaani ovenpieleen ja ajattelin että nyt kävelen tohon järveen mikä on tuolla mäen alla. Menen perkele järveen kaulaa myöten enkä tule pois ennen ku joku minut hakee. Saattepa kuulkaa nähdä, täällä olen järvessä, pois en tule. Tulkaa hakemaan jos pois minut täältä haluatte….
Entistä hikisempänä, huippuraivoissani kaikista jo tehdyistä arviointivirheistä (tuuli, mummo ei ollutkaan kotona, paskat kengät) kopsuttelin kohtuulähellä sijaitsevaan puistoon istumaan. En paljon vaivautunu enää hienostelemaan mekkoineni vaan käärin helmat ylemmäs ja istuin ilman kenkiä ja kääräisin sätkän. Siinä minä sitten tyylikkäästi istuin polttelemassa sätkää mekko päällä, oli oikein imukekin mokomaan syöpätötteröön. Ja sitten aivan puun takaa, kirkkaalta taivaalta kuului yksi jyrähdys ja vettä tuli niskaan kaksi minuuttia kaatamalla. En vaivautunu liikahtamaan jurottavasta, kaksoisleukaa korostavasta asennosta vaan ajattelin että vedän tämän sätkän nyt tässä niin kuulisti kuin vain pystyn. Sätkä sammui.
Vaihdoin sandaalit jalkaan ja lähdin tuttuun kuppilaan lukemaan lehtiä. Eikä mua lopulta enää vituttanu. Kaikki meni lyhyessä ajassa päin persettä, minkäs teet, elämä on ihmisen parasta aikaa jne.
Luin kymmeneen asti lehtiä ja selasin nettiä kaverin baarissa ja sit se heitti mut kotiin. Tein safkaa ja katoin ihan vitun paskan x factorin finaalin. Se onkin tarina erikseen mutta olis se toinen kundi voinu lopettaa sen ihmeellisen liihottelun siellä lavalla ja pitikö nyt mennä raiskaamaan Robbie Williamsin "Let me entertain you"? Halavatun halavatun halavattu. Onneks se ei sentään voittanu. Nyt lukaisen Johanna Tukiaisen uusimpia blogimerkintöjä koska minulla on tylsä elämä.
