En välttämättä halua enempää mediaähkyä Norjan tragediasta. Briiffasin itseäni muutamalla lehtiartikkelilla tänään, eilen, toissapäivänä… ja lukemani perusteella pystyn hahmottamaan varsin elävän kuvan tapahtuneesta Utöyan saarella.
Olen nähnyt joskus painajaisia, missä pakenen mielipuolista murhaajaa. Joissain unissa olen viimehetkellä onnistunut piiloutumaan ja henkeäni pidätellen odotan, kunnes minua jahtaava sekopää kävelee ohi. Sitten pinkaisen taas pakoon ja toivon/rukoilen ettei tyyppi saa mua kiinni. Ja taas piiloudun. Ja taas kuulen läheltä askeleita ja hengitystä kun minua etsitään. Toisinaan pääsen hengestäni ja herään sydän pamppaillen.
Tunnetilat noissa unissa ei varmasti ole kovinkaan lähellä sitä paniikkia ja hätää, mitä ihmiset saarella kokivat, en siis pyri leuhkimaan että ”joo, minäki oon joskus unissani pelänny”, mutta joitakin kertoja olen herännyt siihen, kun olen pidättänyt henkeäni unissani niin pitkään että herään paniikinomaiseen hengenhaukkomiseen. Liian eläviä unia, valitettavasti jotkut on saaneet kokea tämän ihan oikeasti.
Kuten sanoin, ei enempää mediaähkyä tästä aiheesta.
Purskahdin järkytyksestä itkemään kun luin (lauantaiaamuna) tapahtuneesta. Jälleen kerran kysymys ”Miten tämmöstä voi tapahtua? Miten tommonen hullu on voinut kulkea vapaana? Miten se ei ole ollut lukittuna johonkin laitokseen?” Miksimiksimiksimiksi…
Ei kaikkia hulluja voi saada talteen. Jos ei suurempiin tai edes pienempiinkään rikkomuksiin ole syyllistynyt, kuka sitä älyäisi tarkkailla ja seurata?
Ja jos edes omat vanhemmat ei aavistaneet mitään, miten ihmeessä kukaan ulkopuolinenkaan?
Hulluuden edessä nostan käteni voimattomana pystyyn.
Omien painajaisten jälkeen on monesti ollut todella paska fiilis koko päivän, yksi uni on saanut itkurefleksin aika herkille. Voin ehkä jollain alkeellisella tasolla kuvitella saarelta pelastuneiden tunnetiloja. Korostan: alkeellisella.
Johtopäätös?
Jumalaa ei ole ja hullut ei tästä maailmasta lopu. Näin on.