Norjassa kävin

[url=http://www.city.fi/blogit/antisankaritar/norjaan+ajattelin+lahtea/127659]Norjaan ajattelin lähteä[/url]. Tuosta blogauksesta on syytä aloittaa, mikäli haluaa vähän esimakua turneesta, joka oli viedä mielenterveyden. Tapasin joitakin kuukausia sitten mukavan oloisen Slovakialaisen interwebsissä. Söin jälleen kerran sanojani vannoen etten koskaan etsiskele ukkoja netin kautta. Slovakki vaikutti kivalta ja tavattiin Juhannuksena ensimmäisen kerran. Siitä lähtien pidettiin yhteyttä emaililla ja tekstareina. Oli kuulkaa suurta intohimoa, ah, kovin hän osasi naiselle puhua ja kyllähän minä tyypistä tykkäsin, aika paljonkin. Jotain pientä enneunen tapaista tuli ennen reissua pariinkin otteeseen ja vanha äitini parkui hädästä mutkalla että et tyttö lähe sinne Norjaan, pelottaa! Ensimmäinen legi Iisalmesta Inariin oli ok, yö tienvarressa. Sain luennon tupakan polttamisesta ja tumpin heittämisestä ikkunasta ulos, tekniikkalaji, siitä alareunasta, ei yläreunasta kun se voi lentää takaisin autoon. Tästä tuli jopa pienesti syyllistävä rähinäkin joten oppi kyllä meni perille. Kävi myös ilmi ettei kukaan muu osannut autolla ajaa kuin hän, vitun typerykset, saatanan suomalaiset, ei lainkaan eurooppalaista autoilukulttuuria jne. Muutenkin suomessa oli moni asia pielessä, ei tuu rahaa vaikka töitä tekee, yrityksen perustaminen vaikeaa ja ilmastokin mitä on, bloody sun! Toinen legi vei suoraan Nordkappiin. Mulla on vahva taipumus nukahtaa autoon tai ihan mihin tahansa, missä mielenkiintoni sammuu tai muuten vain häältyy. Nukahtelin, heräilin, söin eväitä, join kahvia, polttelin tupakkaa. Slovakki oli luonnehtinut itseään vaikeaksi tyypiksi, sen kyllä allekirjoitan ja pisteet rehellisyydestä. Tämä piirre alkoikin pian korostua. Aivan helvetin tylsän ja virikkeettömän turneen aikana Nordkappiin sain hieman kuulla luonteestani joka on lapsellinen, itkuherkkä, pilvissä leijaileva, minulla ei ole päämäärää. Tämä keskustelu käytiin yksinpuheluna, kovin kohteliaalta kuulostaen, mikäs siinä. Mä oon tämmönen vajukki, anteeks nyt tosi paljon. Nordkapp ei tehnyt vaikutusta minuun kuten ei vuonot, vuoret, karut maisemat sekä muu paska mikä tuntuu vievän monen sielun ikuiselle tripille maailman ääriin. En tykännyt yhtään ja kun multa tiedusteltiin mitä pidän paikasta, sanoin diplomaattisesti että ei ehkä ole mun juttuni. Asian muotoilen nyt näin: aivan helvetin tylsä matka, pitkät tunnit autossa, perseestä, en lähde toiste enkä suosittele kellekään. Nordkappissa Slovakki vetäisi nakit ja muusit. Mulla oli punkkua jota hyvin varovasti maistelin. Sumu oli käsinkosketeltava enkä oikein päässyt tunnelmaan. Olin väsymyksestä sekaisin, halusin levätä ja pitää pään kasassa. Vuosikymmen sitten diagnosoitu paniikkihäiriö ilmoitteli täyteen kukkaan puhkeamisesta ja jouduin napsimaan ns. tarvittavia useammin kuin moneen kuukauteen, kamala fiilis. Toki alkoholi vielä pahensi tilannetta mutta olin siinä vähän niinku että ryyppäänkö mukana että kestän vai kestänkö hirvittävät oireet kuin suomalainen työhevonen. Lopputulos oli jotain siltä ja väliltä. Sitten alkaa avautuminen. Olin lepäämässä kun etupenkille istahtaa aggressiiviseen tilaan itsensä kiehauttanut turboahdettu hermokimppu. Sari sitä Sari tätä, mitään muuta tee kuin syö ja nukkuu ja on tommonen. Pomppasin järkyttyneenä ylös ja yritin hieman luodata, mistä tämmönen purkaus? Tajusin ettei kannata haastaa riitaa, tilanne oli riistäytymässä käsistä. Kommunikoimme englanniksi joten välillä asioiden ilmaiseminen tuotti vaikeuksia. Äijä ei kylläkään juuri antanut suunvuoroa vaan pieksi minua sanallisesti, syytti sekopääksi, minä pilaan kaiken ja olet täysin erilainen kuin edellinen tyttöystävä enkä ole ennen tavannut kaltaistasi, noin kummallista naista, et ole tasapainossa jne. Otin happiraon ja tupakka huulessa, tuulen tuiverruksessa mietiskelin tilannetta johon olin joutunut. Slovakki kysyi, pitäisikö tästä lähteä? Kännissä ei ehkä kannata lähtea auton rattiin, eiks vaan…? Tämmöstä jatkui tovin jos toisenkin. Ajattelin että jos lähtee kännissä, lähtee ilman minua. Viekööt kamani mennessään, palautan itseni suomeen vaikka poliisiauton takakontissa, tuohon temputteluun en alistu, lähtekööt. Keissiin mahtuu myös kadonneet auton avaimet (jotka oli annettu kouraani, avaimet olivat laukkuni sivutaskussa) sekä puhelimen sekoittaminen: mitä helvettiä teit tälle? Olin näpäyttänyt vittuilevan painostuksen alla navia jotta tässä on seuraava kohde, voimme palata Iisalmeen. Jostain syystä puhelin sekosi, hipaisunäyttö ja silleen. Sekoilu puhelimen kanssa kesti aikansa, epäloogista syyttelyä, väittelyä ja vittuilua. Tajusin ettei keskustelu tämän kaltaisen hullun kanssa kannata ja mutta heitin hieman lisää bensaa liekkeihin, halusin varmistua että tyyppi todellakin on sekopää ja tähän tuli kyllä varmuus varsin äkkiä. Slovakki ei sitä kylläkään tajunnut, vaan jankutti asioista minkä ehti ja lopulta totesi ettei minun kanssa voi keskustella koska jankutan. Oli myös lähellä ettei lyönyt. Aamulla lähettiin pois, taas tuntikausia vuoristoa, rantoja, vuonoja joita vihaan nyt sydämeni pohjasta, vihasin jo tulomatkalla. Iltamassa tapahtunut riehuminen ei varsinaisesti puhuttanut itse pääpirua enkä itsekään jaksanut ottaa asiaa esille. Olin jo hyvinkin tajunnut, minkälainen mies vastapeluri on joten aloin pienentämään ilmaisuani ja olin mieluummin hiljaa. Välillä hän purskahti innostuneeseen keskusteluun johon osallistuin mutta oivalsin pian että keskustelu käytiin hänen ehdoillaan ja useimmiten päättyi ikävään kommenttiin minusta, käytöksestäni, älykkyydestäni tai vastaavasta, aina kuitenkin jotain henkilökohtaisuuksiin menevää ilkeilyä. Olen vahva persoona (ainakin olin ennen Norjaa!) joten mielipiteiden ilmaisu onnistuu kyllä. Nyt olisi naisen pitänyt olla seurakunnassa hiljaa. Ei kyllä ihan pystynyt. Päästiin jonnekin helvetin Svolvaeriin. 20 kilsaa ennen maalia autosta uhkasi loppua löpö. Tankilla oli pysähdytty aiemmin jo tunteja ennen mutta jostain syystä Slovakki ei halunnut "ihan vielä tankata". Palkka ei kuulema ollut vielä tullut joten asian annettiin olla. Svolvaerissa minä tankkasin lopulta. Etittiin ruokapaikkaa. Taas paljastui uusi mukava piirre Slovakista: umpimielinen rasisti. Navigaattorista katseli, omistaako paikallisen pizzamestan mehmet, ahmet vai Ingrid. Jos on Ingrid, se on ok. Muuten ei mennä noihin "vitun neekeripaikkoihin, never!". Tässä vaiheessa toppuuttelin ääneen että on aika moukkamaista tämmönen sanailu. Tuli isänmaallinen luento maahanmuuttajista varsin rumin ja karkein sanakääntein. Minusta tehtiin arvio että olen pettänyt maani. Pidättelin naurua koska tilanne oli vaan entistä absurdimpi ja hysteerinen itkunauru oli tekemässä tuloaan paniikkikohtausten lisäksi. Yöpaikkaa etsiessä sama juttu: jos hostellin omistaa neekeri, sinne ei mennä tai jos mennään, maksetaan käteisellä koska neekeri kuitenkin pimittää ja huijaa rahat tililtä. Palkka oli hänelle yllättäen kilahtanut joten avokätisesti tarjosi yön hostellissa jonka omisti Håkan, turvallista. Illalla törpöttely jatkui. Pakkomielteinen valokuvaaminen ja ees taas säntäily oli huipussaan. Slovakki oli tyly muille ihmisille jotka yrittivät jututtaa meitä, mua nolotti. Minä voin kyllä jutella ihmisille koska se on mukavaa, varsinkin jos kyseessä on jonkun muun maan kansalainen kuin suomen. Matkailu avartaa mutta Slovakki oli päättänyt olla punaniska ja sillä mentiin, rinta rottingilla. Nordkappissa olin kertonut ettei tämä juttu sitten jatku enää, ei oikein mene pelimerkit yhteen. Uskoisin ilmoitukse aiheuttaneen kostonhimon. Tietynlaisille ihmisille ei sanota ei eikä heitä varsinkaan jätetä tosta noin vaan. Nahoissani sen tunsin koko loppumatkan. Tarkoitus oli jatkaa Svolvaerista Lofooteille. Mulle se oli jo ihan se ja sama, huomasin kuitenkin istuvani autossa mutkaisella vuoristotiellä taas kerran. Toinen ihastelee ääneen kuinka kaunista täällä on, tervetuloa kotiin, ihanaa! Mä olin niin turhautunut että oksetti, siis ihan oikeasti yrjötti. Svolvaerista lähtiessä olin tankannut itseeni melko tuhdin määrän paniikkia lievittävää rohtoa. Jouduin alkumatkan kuitenkin laskemaan lyhtypylväitä harhauttaakseni pakoon pyrkivää mielenterveyttäni, keskityin ja harhautin päätäni laskemalla lyhtypylväitä. 70:nen kohdalla lopetin kun tunsin että alan voittaa tilanteen. 70 lyhtypylvästä kuitenkin tarvittiin etten lähtenyt paniikkitripille. Slovakki oli tehnyt jo aiemmin selväksi ettei tommonen panikointi ole todellista, kuvittelet vaan jne.

Matka Lofooteille oli sitä aiemmin koettua samaa paskaa: loputtomia vuoristoteitä, vuonoja eikä mikään mikä minua olisi liikuttanut. En tiedä kuinka lähellä oltiin määränpäätä kun vastaan tuli siltatyömaa. Odoteltiin jonossa kymmenisen minuuttia kunnes Slovakki turhautui, sanoi ettei ole niin hyvä ilma kuin toivoisi, että viitsis edes mennä perille asti. Niinpä hän käänsi auton ja ajettiin takaisin sitä samaa loputonta tietä mitä pitkin oltiin tultukin. Suuntana oli nyt suomi ja tästä olin helvetin onnellinen. Ennen Lofootteja alkoi kuitenkin neekerien ja mutakuonojen haukkuminen. Vasta-argumentoin minkä kerkesin koska en oikein allekirjoita White Power-aatetta. Lopulta mulle huudettiin että nyt tämä keskustelu loppuu, sinun paskapuheet ei liikuta, end of discussion! Tossa vaiheessa romahdin hetkeksi. Itkin ja huusin että jo se on kumma kun taas rähistään mulle ja vittuillaan ja olet ihan hullu, mikä vittu sua vaivaa!? Slovakki huusi vastaan törkeyksiä, toisti väitteensä valkoisen ylivallan paremmuudesta sekä kutsui minua jälleen maanpetturiksi. Sanoin että olen todella onnellinen kun tämä matka on ohi. Puolisen tuntia kesti hiljaisuutta jonka aikana Slovakki matki minun häkeltyneitä huokauksia mutta kohta aloitti asiallisen keskustelun maisemista. Vastailin lyhyesti ja lopulta keksin että alan kirjoittamaan matkapäiväkirjaa tästä turneestamme. Hänen mielestään se oli great idea! Käännätkö sen sitten englanniksi että hänkin voi lukea? Joo, tottakai. Luonnollisesti sillä ei ollut hajuakaan siitä, että kirjoitin reissumme kaikki mielenvikaiset yksityiskohdat muistiin. Välillä naurahti että kirjaako kirjoitat? Tuossa vaiheessa muistikirjassa oli tekstiä yli kymmenen sivua ja juttua tuli aina vaan lisää.

Norjan rajalta Ruotsiin. Häpäiseviä kommentteja tuli aina välillä ja mietiskelin että näin se narsisti tai mikä liekään psykopaatti toimii: välillä mukava ja kun toinen lämpenee ja rentoutuu, tulee isku takaapäin jolloin toinen tuntee olevansa täysi idiootti, häkeltyy ja alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, sanomisiaan, persoonaansa. Pidin kuitenkin itsepintaisesti kiinni omista piirteistäni, niin henkisistä kuin fyysisistäkin. Tosin, ruokailuun liittynyt kommentti Nordkappissa oli sen verran raskas, että mietin nälissäni kehtaanko syödä jotain pientä koska tunsin häpeää asiasta, joka on mulle ollut melko vaikea ja arka aihe monen monituista vuotta. Sain luennon myös heikoista jalkalihaksistani, en urheile tarpeeksi jne. En jaksanut väitellä, siinähän moitiskeli. Ennen Ruotsia olin ilmaissut että pitäisi päästä pusikkoon. Aiemmat kusireissut oli onnistuneet ilman mutinoita. Yhtäkkiä tarpeeni käydä luonnossa olikin varsin haastavaa, ei täällä ole paikkaa mihin pysähtyä ja tuolla edessä on suora jossa varsinkaan ei ole mahdollisuutta pysähtyä. Sanoin että kusen sitten tähän autoon jos ei löydy sopivaa paikkaa. Tästä sitten julma ja haastava katse, kielto kusta autoon ja lopulta sopiva pusikkokin. Seuraavan kymmenen kilometrin aikana levähdyspaikkoja tuli vastaan n. 300 metrin välein. Niinpä. Ilta pimeni, oltiin Ruotsissa. Aivan saatana puun takaa, just kun olin rentoutumassa kevyeen uneen, Slovakki pärähtää käyntiin. Alkoi iloisen maaninen puhetulva, hän perustaa yrityksen, hän haluaa Norjaan töihin, Norja on hänen uusi kotimaansa, kaikki on täällä niin paljon paremmin kuin suomessa, must make money! Tätä iloista riehaa kesti tuntikausia. Valvoin pitkälle yöhön kunnes aivan yllättäen minulle ilmoitettiin että nyt alkaa väsyttää, pakko pistää auto parkkiin. Nukuttiin pienellä levähdyspaikalla, tarkasti valikoidulla sellaisella. Se ei saa olla liikenteen alapuolella, mieluiten aina hieman korkeammalla kuin tie että jos joku sössii, ei olla rekan keulakoristeena kesken parhaimman unen. Nukuin yön paremmin kuin aiemmat, olin toki aivan piipussa. Kahdeksalta aamulla heräsin, oli kuuma, aurinko paistoi. Avasin oven, käärin siinä sätkää kun yhtäkkiä selän takaa kuuluu äkäinen karjahdus "Can you please shut the door!!!". Voi vittu, vieläkö se jaksaa, itkuhan siinä taas pääsi, oli aika lyöty olo. Istuin tunnin auton ulkopuolella poltellen tupakkaa, juoden vettä, haahuillen ympäriinsä, löysin hirvenraadon ja semmosta. Lyhennän tätä paskaa nyt melko paljon koska lopussa kiitos seisoo. Tultiin pitkän legin jälkeen Suomeen. Välittömästi kun oltiin kotimaani maaperällä, käynnistin puhelimesta netit sun muut kilkkeet, joita en matkan aikana pitänyt päällä sikamaisen suuren puhelinlaskun pelossa. Puhelin oli täynnä viestejä. Olin briiffannut hostellin avoimen wi-fin kautta perhettä ja kavereita tilanteesta, moni oli kohtalaisen huolissaan. Kaasu pohjassa Iisalmeen, kiukuttelua ruoasta yms. Ennen Iisalmea viskasin tupakantumpin ikkunasta, se ehkä lennähti auton takaosaan, voihan vittu. Kurkkasin varovasti että ei, ei lentänyt autoon vaan auton ulkopuolelle. Slovakki nosteli lämmöt tästä mutta ei jatkanut, ihme kyllä. Kaasu pohjassa Iisalmen Alkoon, kumpikin meistä halusi pehmittää itseään matkan tuomista rasituksista, varsinkin minä. Kun astuin autosta ulos, penkiltä löytyi lyttyyn istuttu tupakantumppi, se jonka olin oletettavasti viskannut autosta pihalle. Tyrskähdin ääneen, vittu ei oo totta tämä, ihme ettei perse palanut. Pahempi olisi ollut, jos penkissä olis ollut palojälki. Kaupassa vastaan tuli paljon tuttuja joita moikkailin. Slovakki piti sitä ajan hukkana, ryntäili Alkossa vahvaa Stouttia etsien, löysi myös pienen pullon viskiä. Sarille El Tiemppoo ja sassiin! Ruokakauppa oli helvettiä, piti suoriutua mielellään valon nopeudella eikä harhailla. No ei sitten saatana, en jaksanu enää yhtään kiukuttelua, kotiin kiitos. Kotipihalla purin autosta kamani suoraan nurmikolle, istuin syömään pizzan jämää ja katselin kun Slovakki siivosia autoa ja alkoi lastata siihen tavaroitaan jotka oli olleet säilössä makuukammarissani. Se kun on tommonen reteä reissumies niin kamaa oli todella paljon: autotarvikkeita, vaatteita sun muuta jännää. Hän korkkasi oluen, minä viinin. Auto puoliksi lastattuna, rapuilla leppeässä kesäillassa… ahh, rauha ja hiljaisuus. Kunnes. Slovakki joi kaikki viisi oluttaan, vahvuudeltaan 7%, mennen niistä täysin kuutamolle. Maaninen yksinpuhelu alkoi, minua taas arvosteltiin, nimiteltiin ja sitä samaa mitä koko reissu olikin ollut. Lopulta erehtyi heittämään tupakantumpin pihalle. Käskin siivota sen jota ei kuitenkaan suostunut tekemään. Siivosin tumpin itse ja ilmaisin että nyt on ehkä aika mennä suihkuun ja nukkumaan. Hän innostui: menisimmekö suihkuun yhdessä? Yeah, sure, why not… Yllättäen tuuli leyhäytti ulko-oven vasten Slovakin selkää, ei kovasti, tönäisi vain. Siitä riemu sitten repesi. Hyvä ettei tuo saatanan ovi revennyt saranoiltaan kun Slovakki näytti sille Slovakialaisen kaapin paikan. Aika jäykkään äänensävyyn ilmoitin että nyt loppuu tämä paska, nyt oot minun kotona ja lopetat tuon välittömästi, saatanan paska, mikä vittu sua vaivaa, koko vitun reissu ollu yhtä vittua ja vielä vaan jatkuu, saatanan perkeleen mielipuoli! Katsoi minua silmät kierossa ja tiedusteli, enkö pidä hänestä enää. Sanoin etten ole pitänyt hänestä enää moneen päivään, voit nukkua autossa. Aha, no hänpä sitten lähtee, pakkaa auton ja lähtee. Näkee kilometrin päähän että Sari ei pidä ulkomaalaisista, te kaikki suomalaiset olette tuollaisia! Seisoin portailla ja seurasin sivusta kun raivokas auton pakkaaminen alkoi. Jätkä oli niin päissään että hoippui ja kompuroi. Minulla pahaksi onneksi sattuu olemaan viisi askelmaa sisälle asuntoon. Ne koituivat riehaantuneen Slovakin kohtaloksi heti ensi yrittämällä. En voi sanoin kuvailla fiiliksiäni kun hän otti vauhdit rappujen yläpäästä kantaen kahta isoa kassia, kompastui, yritti korjata tasapainoa, nilkat mutkalla kertakaikkiaan syöksyi pää edellä puoliksi pihanurmikolle sekä hietikolle. Seurasin äijän aggressiivista pakkaamista naapureiden kanssa portailla istuen. Kaikilla oli vähän naurussa pitelemistä mutta yritimme pitää pokerinaamat. Slovakin kadotessa autoonsa tai sisälle, päästin nauruhöyryjä, olin haljeta riemusta, kertakaikkisen tyrmistynyt tästä kaikesta ja lähes kramppasin ilosta. Lopulta äkäinen Slovakki linnoittautui autoonsa, oli päättänyt nukkua siellä yönsä. Sopi minulle. Kaikki kamansa oli pakannut autoon joten mikäs siinä. Itse menin nukkumaan omaan sänkyyni. Heräsin tänä aamuna klo 8.30. Aika tasan viisi minuuttia sitä ennen oli tullut viesti jossa tiedusteltiin, jäikö häneltä tavaroita kotiini. Kerroin että harmi kyllä, näkyy jääneen. Slovakki ystävällisesti kysyi, voiko tulla hakemaan ne. Tottakai, minkä ihmeen takia pimittäisin kenenkään autotarvikkeita. Slovakki ajoi pihaan tuntia myöhemmin, otti tavaransa ja lähestyi minua varsin neutraali ilme kasvoillaan, ei pahoitellut enkä sitä kylläkään odottanut. Minulta tiedusteltiin, voinko tehdä palveluksen? Jotta minkähänlainen palvelus nyt vielä pitäisi tehdä? Lähde hänen mukaansa kauppaan, osta mitä haluat ja osta hänelle eväät automatkalle Turkuun. Katsoin tätä mahtiurosta silmät sirrilläni ja totesin kohteliaasti että sorry, en jaksa lähteä, pärjäät kyllä itsekin. Niinpä hän ilman minkäänlaista tunneilmaisua poistui autolleen, ajoi pihasta pois ja emme ehkä tapaa enää. Sadan euron passiani kukaan ei tarkastanut missään vaiheessa. Saatanan terroristit, niiden vika. T.[url=https://www.facebook.com/Antisankaritar?ref=hl]Antisankaritar[/url]