Pakollinen kenttä

Tossa otsikossa kiteytyy nyt taas tämän menneen parin viikon tunnelmat. Olo on kuin Ikean jakkaralla ja sitä ikäänkuin natisee liitoksissaan. Sanoisin että välillä on jopa vaikea koota itseään ja vielä vaikempi pitää itsensä kasassa. Pienikin kuormitus uhkaa leväyttää koko pakan lattialle ja sävyjä on monia. Tämmönen angsti tänään. On mulla joskus ollut hauskempiakin vuodatuksia ihmiselämän päinperseisyydestä mutta ei sitten millään meinaa irrota enää. Oikeanlaisia kysymyksiä sitä kuitenkin osaa esittää kuten minä tässä toissapäivänä eräälle: – Mitä sinun elämään kuuluu? – No mitäs tässä. Just erosin. Ehdittiin olla kolme vuotta yhessä. – Oho… en ihan tota odottanut mutta kerro lisää. Oon minä jotain tehnytkin, vähän kuin kättentaitoja ylläpitääkseni. Tässäpä kuva kaulakorusta jonka värkkäsin hopearenkuloista ja ikivanhoista riipuksista ja iskän vanhasta plektrasta.