Sillon joskus 80-luvulla synnyin.
Meni 31 vuotta ennenkuin sain tietää että olen syntynyt maanantaina. Siitä meni puoli vuotta kunnes hoksasin että olenkin torstain lapsi. Ja nyt täsmälleen 32-vuotiaana tajusin että olen tulkinnut kalenteria ja vanhempiani väärin, olen syntynyt keskiviikkona.
Tässä lähtökohdat elämälleni. Pitkään luulin olleeni maanantaikappale ja vitsailin aiheella. Keskiviikossa ei ole mitään siistiä. Siitä ei saa mitään hauskaa sanontaa. Pläääh niinku 😛
Synnyin Tammisaaressa ja muistikuvani ovat tuolta ajalta hämärät. Muistan kyllä sellaisen pätkän lapsuudestani kun istuin Datsunimme takapenkillä ja äiti kuskas mua neuvolaan rokotuksia hakemaan. Se on oikeastaan varhaisin muistikuvani mistään. Ensimmäisen uneni muistan myös: siinä leijaili lätkäliiga-karkkipapereita. Jäi vaan mieleen.
Asuimme Hangossa omakotitalossa, jonka pihalla kasvoi omenapuita ja luumupuita. Kerran natiaisina keksittiin kaverini kanssa kiivetä yhteen pihan puista. Arvaahan sen että Antisankarettaren varhaisetkin vaiheet ovat olleet vähintään surkuhupaisia ja niin oli nytkin.
Oman näkemykseni mukaan kiipesin puuhun ”toooosi korkealle”. Oikeasti en ole varmaankaan kiivennyt kovin korkealle ottaen huomioon ikäni, noin 3v., ja fyysisen rajallisuuden sekä senhetkiset ulkoiluvarusteet: t-paita, sukkahousut ja kumpparit. Aisaparillani oli varmasti samantyyppinen verhoilu.
Nyt kun tarkemmin mietin, sen täytyi olla luumupuu.
Kävi sitten niin ohraisesti, että lipesin ja putosin… ja sukkahousujeni perspuoli takertui kuin luojan armosta kiinni puunoksaan. Jäin killumaan hysteerisesti parkuen ainakin 40 senttiä maan pinnan yläpuolella voimatta tehdä mitään.
Huomasin että justiinsa siinä puun alla, kohdalla mistä roikuin, kasvoi pieniä ällöjä sieniä. Kiljuin kamulle että potkii sienet pois etten vain tipahda niiden päälle.
Vakuutan, en keksi tätä. Suurin huolenaiheeni oli, ei suinkaan putoamisesta aiheutuva kipua, vaan se että putoan sienien päälle ja se olisi ällöä! ÄITIIIIIIIII!
En muista kuka minut lopulta pelasti puusta mutta ällötykseni sieniä kohtaan ei ole laantunut ikääntymisestä huolimatta.
Surkeampi sattumus tapahtui sitten tälle kamulleni. Tarina tietää kertoa että oltiin leikkimässä talon yläkerrassa minun ja siskoni huoneessa. Kuulema talon ikkunat oli maalattu umpeen mutta me oltiin kamuni kanssa saatu ne auki.
Äiti kertoi ällistyksen olleen valtaisin, kun ovikello soi ja itkevä kaverini seisoi oven takana. Kahvikutsuja pitäneiltä vanhemmilta meni hetki tajuta mitä oli tapahtunut ja minut oli pelastettu ikkunalaudalta kurkkimasta. Ihmeen hyvä tuuri kävi ettei kukaan päässyt hengestään.
Tähän lapsuuskaveriini olen menettänyt kontaktin jo aikapäiviä sitten, mutta terveisiä Henriikalle jos luet tämän.
Harmi että nykyään tulee Hangossa käytyä niin harvoin. Ei siellä talvella mitään järkeä olekaan käydä, mutta kesäreissut oli varsinkin muksuna mitä mahtavimpia!
Niin, sitä kun muutettiin sitten tänne järvimaisemiin savolaisten keskuuteen.
Kaipaus Hankoon on ja pysyy. Vaan en mä sinne ehkä muuttais asumaan ellei jotain ihan tosi radikaalia tapadu!
Ah ne uimarannat: Plagen, Bellevue, Märsan.. Ja pirun kylmä merivesi mutta huukeörs!? 😀
http://www.hanko.fi/