Maanantai-aamu, ulkomittari pakkasella. Aamulla pommiin nukuttua lämmöt nousussa aamutoimia puskiessa. Työmatkalla fillaroidessa tuskanhiki jännityksestä mustalla jäällä luistellessa.
Työhuoneeseen istuessani huomaan ensimmäisten järjellisten ajatusten löytyvän. Töihin asti päästy rutiinilla, aamusta menetetty arjen kauneus ja elämän ainutkertaiset hetket, surullista. Kun ihmisen elämä on vähintään puolessa välissä (olettamus), on surullista hukata edes hetki elämästään.
Elämää taaksepäin katsellessa hymy on herkässä. Kuuluisat ruuhkavuodet takana. Lapset kasvaa, minä en =). Hiekkalaatikkoleikit ovat vaihtuneet sotilaskotikahveihin ja keskusteluihin kaikesta mahdollisesta ja ennen kaikkea mahdottomasta. Maratoonit vaihtuneet lyhyempiin juoksulenkkeihin.
Hyvä on ihmisen olla uuden alussa, tietää mistä on tullut ja olla tietämättä mihin on menossa. "Jos ei tiedä minne on menossa, päätyy varmasti jonnekin ihan muualle".
Nyt on maanantai ja pakkasta. Kaikki hyvin. Ei suurta surua eikä murhetta, tavallista arkea. Iltaa kohden kaikki muuttuu levottomammaksi. Työpäivän jälkeen reippaana salille. Salilla avoimien ovien päivä ja kaikki jumpat ilmaisia. Todellakin kahvakuulatunnille!
Kahvakuula on vaarallista itselle ja kanssaurheilijoille. Alkulämmitelyissä on hyvä muistaa että taskut on tyhjät hypellessä. Jos ei ole, joutuu keräämään tavaroita. Alkulämpöjen jälkeen homma menee hurjemmaksi. Yli kymmenen kilon kuulat käsissä porukka huitoo ylös ja alas. Huis, kahva ylös huis alas ja varoen laske maahan… omille varpaille. Ei satu ei. Hiki virtaa ja elämä hymyilee. Sykemittari ei ymmärrä mitä tapahtuu ja näyttää väliin nollat- kuollut. Tai oikeastaan sykevyöstä on tässä vaiheessa tippunut anturi lattialle, kerätään pois. Homma jatkuu, tunnin lopussa olen ylpeä itsestäni ja totean etten ainakaan tappanut ketään, vaikka voi olla että läheltä piti. Huomenna tiedetään millä lihaksilla on työskennelty.
Kotiin hengissä selvinneenä. Aika ruokkia perhettä. Lämpimiä voileipiä koko porukalle. Uuni päälle ja ah…. mikä käry. Eilen tosiaan tuli läikyteltyä uunin pohjalle uunivuoasta. Uunin luukku auki ja samassa palohälytin haistaa käryn. TIIIT TIIT TIIT. Nopea loikka ylös katonrajaan ponnistusalustana jakkara ja palohälytin vaikenee. Eipä ollut kahvakuulailut kuluttaneet kaikkea voimaa reisilihaksista, ponnistusvoima oli vielä uskomattoman hyvä! Ponnistuksen jälkeen salamana uunille ja rätti kouraan … pyyhkii pyyhkii… polttaa polttaa… näpit siinä kärähtää. Viimein kuitenkin homma ohitse, leivät uuniin ja sormia hoitamaan. Perhe syö tyytyväisenä lämppärivoileipiä, minä kyselen että "eikö ole herkullinen tuoksu kämpässä kun äitee kokkaa?" =)
Päivän tunnit loppunee pian ja huomenna on tiistai….