[b][i]Blogosofiaa: Subjektiivinen vai objektiivinen fakta, Osa 2a/2[/i][/b]
Eilen aloitin blogissani pohdinnan [URL=http://www.city.fi/b36070/]subjektiivisen ja objektiivisen faktan[/URL] eroista. Kommenttejakin herui, hyvä hyvä!
Tässä lisää ihmeteltävää, jatkoa eiliselle. Be my guests! 😀 Mutta mikä hassuinta, edes lyhennettynä tämä jälkimmäinen osa ei mahtunut yhtenä palana, vaikka merkkejä ”piti” olla alle 10 000. No, tekevälle sattuu, siispä tämän päivän ”epistola” jaetaan kahtia a- ja b-osiksi, silvuplee!
[b]Käytännön applikaatioita[/b]
Tuo applikaatio on niin hauskalta kuulostava sana, että halusin sen läntätä tähän (kuten myös tämän selityksenkin, ettei minua ihan liian tosissaan otettaisi 🙂
[b]Kahden ihmisen välinen riitatilanne[/b]
Kaksi ihmistä kommunikoi keskenään tavalla, jonka kumpikin on itse elämän poluillaan oppinut. Toista tulkitaan ja toisen käytöstä seurataan ikioman filtterin läpi – jokainen ihminen näkee asiat tismalleen omalla tavallaan, subjektiivisesti. Molemmat kokevat olevansa oikeassa omassa asiassaan. Kommunikaatio ajautuu ristiriitatilanteeseen, kun molemmat tai toinen osapuolista ei ymmärrä toisen näkökantaa [i]sillä tavalla kuin toinen sen itse kokee[/i], vaan tekee siitä itse oman, totena pitämänsä tulkinnan.
Aiemmin kertomani tulkintaero hymystä (oliko flirttiä vai ei) on erinomainen esimerkki. Toinen osapuoli [i]tietää[/i] itse, että hänen hymynsä ei tarkoittanut mitään, silti toinen kokee sen vahvasti flirttinä. Saatetaan jopa syyttää valehtelusta, että ”miksi et myönnä flirttailevasi?” Asia eskaloituu eli laajenee helposti: ”tuo sinun flirttailusi tuhoaa ystävyytemme” tai vieläkin pidemmälle: ”olemme työpartnereita ja flirttaileva käytöksesi vie pohjan yrityksen uskottavuudelta ja vaarantaa koko taloudellisen tulevaisuutemme”. Asiaa voidaan vielä tukea vetoamalla faktoihin (jotka eivät välttämättä liity alkuperäiseen asiaan millään tavoin) ulkopuolisiin auktoriteetteihin (eli toisten mielipiteisiin omien mielipiteitten lisäksi), kuten ”tutkimuksen mukaan”, ”olen nähnyt nämä tilanteet niin monta kertaa”, ”monet muutkin ovat samaa mieltä”, jne.
Mitä tuossa siis tapahtui? Subjektiivisesta faktasta, eli omasta kokemuksesta, tuntemuksesta, puhutaan aivan kuin objektiivisesta faktasta, kiistämättömästä tosiasiasta. Ei enää keskustellakaan siitä, miten molemmat osapuolet ovat asian kokeneet, vaan toinen osapuoli ottaakin oman subjektiivisen kokemuksensa objektiiviseksi faktaksi ja keskustelun lähtökohdaksi, jonka oletettuja seurauksia lähdetään puimaan aivan tarpeettomasti.
Tässä tarvitaan niin erottelukykyä kuin empatiaa. [i]Erottelykyvyllä[/i] tarkoitan kykyä erottaa objektiivinen ja subjektiivinen toisistaan. Omat tuntemukset, tunteet, kokemukset, tulkinnat, uskomukset jne. ovat [i]omia[/i] asioita, ne eivät ole kaikkien ihmisten samalla tavalla ymmärtämiä ja kokemia asioita. Ei pidä erehtyä siis pitämään omia tulkintoja kaikkivoipana, yleisenä totuutena. [i]Empatiaa[/i] tarvitaan taas siihen, että ymmärtää toisen ajatuksia toiseen näkökulmasta. Sille toiselle hänen ajatuksensa ovat hänelle itselleen aivan yhtä tosia, vaikka ne poikkeaisivatkin radikaalistikin omista. Täytyy siis pystyä astumaan oman itsensä ulkopuolelle ja ennakkoluulottomasti tarkastelemaan asiaa toisen näkökulmasta.
Oma henkilökohtainen tuntemus ei milloinkaan ole kaikille yhteinen, universaali totuus, vaan tässä mielessä jokaisella on oma, oikea totuutensa.
[b]Kahden näkemyksen välinen riitatilanne[/b]
Kaksi ihmistä keskustelee asiasta eri näkemyksien kautta ja yrittää saada toista ymmärtämään oman näkemyksensä. Jälleen kerran mukana on se oma henkilökohtainen filtteri, mutta tällä kertaa myös jokin ulkopuolinen lisäsuodatin (näkemys), joka vaikuttaa asiaan ja sen tulkintaan. Ja jälleen kerran molemmat osapuolet kokevat olevansa oikeassa omassa näkökannassaan. Molemmat perustelevat omaa näkökulmaansa itselle tutuilla työkaluilla, vaikka toiselle ne saattaisivat olla täysin uppo-outoja.
Otan esimerkiksi vaikkapa ateistin ja syvästi uskovaisen ihmisen välisen keskustelun siitä, miten maailmankaikkeus on syntynyt. Toinen perustelee mielipiteensä tieteellisillä näkökulmilla, toinen taas uskonnollisilla näkökulmilla. Molemmat kokevat olevansa oikeassa, eivätkä ymmärrä, miten toinen ei ”näe” itsestään selviä asioita. Voidaan jopa kokea, että toinen yrittää ns. käännyttää toista ajattelemaan ja toimimaan sekä uskomaan, kuten itse asian kokee. Tärkeänä osana tässä on taustalla vaikuttava yhteisö (oli sitten kyse uskontokunnasta tai filosofiasta), joka on opettanut tietyn tavan käsitellä asioita. Keskusteluissa vedotaan näihin yhteisön opettamiin näkökulmiin, joita pidetään henkilökohtaisesti tosiasioina. (Toivon, että tässä esimerkissä jätätte nyt miettimättä, että toinen näkökulmista olisi automaattisesti faktaa ja toinen vain pelkkää uskomusta. Esimerkin tarkoitus ei ole selvittää maailmankaikkeuden syntyä, vaan tapaa kommunikoida jostain asiasta.)
Ateisti läväyttää pöytään tieteellisiä tutkimuksia ja teorioita. Hänen on helppo vedota niihin, sillä hän [i]uskoo[/i] niiden kiistämättömyyteen, toistettavuuteen ja todistettavuuteen. Hänen mielestään asia on yhtä selvää kuin sokeri on makeaa.
Uskovaisen perustelut ovat taas erilaisia, hänelle ne ovat ennen kaikkea uskomista. Hän voi vedota esimerkiksi Raamattuun faktan lähteenä: ”Raamattu on Jumalan sanaa. Jumala ei valehtele. Raamattu on siis totta.” Yhtä lailla faktan lähteitä voivat olla oman uskontokunnan tulkinnat ja jopa yksittäisten ihmisten puheet. Uskovaiselle sokeri voi olla suolaista, koska hän uskoo niin.
Ristiriita lienee selkeä. Ateistille pelkkään uskomiseen perustuvat asiat eivät ole tosia ja hänelle Raamattu on faktaa vain kirjallisena teoksena. Sama toisin päin, uskovaiselle hänen ja yhteisönsä näkemykset ovat taivahan tosia, ja häntä voi harmittaa, kun toinen ei ymmärrä ”yksinkertaisia” asioita.
Miten tästä suosta sitten noustaan? Jälleen kerran tarvitaan empatiakykyä. Pitää pystyä asettumaan toisen tilanteeseen ja tutkia asiaa toisen näkökulmasta. Se ei millään tavoin kyseenalaista omaa näkemystä eikä estä muodostamasta asiasta omaa mielipidettä. Samoin, jotta keskustelu pääsisi eteenpäin, tarvitaan yhteinen kieli. Tarvitaan jotain, jonka molemmat kokevat yhtä totena ja johon molemmat pystyvät yhtä lailla luottamaan.
Tässä esimerkissä uskovaisen on turha selittää ateistille asioita vedoten asioihin, joita ateisti ei pidä alkuunkaan pitävinä faktoina, ja sama toisin päin. Siihen, että mikä olisi tässä esimerkkitapauksessa oikea tapa edetä, en osaa valitettavasti vastata. Se pitää selvittää tilannekohtaisesti. On myös annettava tilaa toisen näkökulmille ja toisen vakaumukselle. Vaikka asiaa ei henkilökohtaisesti arvostaisikaan, voi silti arvostaa toisen vakaumusta asian suhteen.
Kaikkia ristiriitoja ei välttämättä ole edes pakko ratkoa, ihmiset voivat vapaasti olla eri mieltä, ilman että se olisi keneltäkään jollain tavoin pois. (Puhun nyt sellaisista näkökulmista, jotka eivät vaikuta toisiin ihmisiin haitallisesti; esimerkiksi niin rasismi kuin mikä tahansa muukin muihin ihmisiin tai uskomuksiin negatiivisesti suhtautuva ääri-ilmiö.)
[b]2 B continued…[/b]
Eli viimeinen pätkä tästä epistolasta löytyy [URL=http://www.city.fi/b36189/]aiemmasta blogimerkinnästäni[/URL].
-c-