Aion taas nurista. Et voi sanoa, etten varoittanut 😉
Nurinan kohde tällä kertaa perhe-elo. Tai siis perhe-elossa ei itsessään ole mitään vikaa, päin vastoin! On vain hetkiä, jolloin asiat eivät tunnu jostain syystä sujuvan mitenkään.
Eräs aamu:
Syön aamupalaa puolison saapuessa paikalle (nousen työaamuina siippaani aikaisemmin). ”Miksi et ole siivonnut näitä ruokia pois?” aloittaa lupaavan keskustelun. Maininta siitä, että satun vielä syömään, johtaa taas uusiin hankaluuksiin.
Näin siitä huolimatta, että perheessämme on yleensä tapana siivota ruokatarvikkeet pois syömisen jälkeen. Se ei näemmä estä huomauttamasta asiasta ikävään sävyyn (yksipuolinen keskustelu näet jatkui vielä tovin tästä samasta aiheesta).
Seuraavaksi tiukataan, miksen ole keittänyt aamupuuroa. Ok, totta kai olisin voinut keittää aamupuuroa, jos siitä olisi sovittu.
Vajaat pari kuukautta aiemmin yritykseni ilahduttaa keittämällä puuroa ilman eri kysymistä oli päättynyt kommentteihin ”miksi sun piti mennä keittämään puuroa?”, ”olisit voinut edes kysyä” ja ”mun ei tee yhtään mieli puuroa”.
Yritä tällaisten ristiriitaisten ja lapsellisten kommenttien sateessa sitten opettaa puolison kouluikäiselle lapselle, ettei hän voi käyttäytyä samalla tavalla.
Ja aamu jatkuu samaan malliin… Kun sanon, etten pidä tuollaisesta tavasta puhua, ja että hän voisi puhua rauhallisemmin, johtaa uuteen tulvaan: ”anna mun olla rauhassa”, ”älä koko ajan rassaa mua” (olin huomauttanut asiasta ensimmäistä kertaa), ”pitääks sun aina olla hankala”, ”pitääks sun aina syytellä mua”, ”ole hiljaa, älä sano yhtään mitään”, jne.
Okei, ymmärrän toki, että on hankalia tilanteita, ikäviä aamuja, paha mieli tai muuta vastaavaa. Mutta tällainen kamppailu, jossa jo pelkästään toisen sanomiin asioihin asiallinen (oikeasti asiallinen!) vastaaminen johtaa yhä tiukkenevaan vastapuolen moite- ja kiukkukierteeseen… ottaa suoraan sanoen voimille. Mielenkiintoista, miten mun yritykseni käyttäytyä rauhallisesti ja olla reagoimatta provosointiin on kuulemma epäreilua vallankäyttöä mun taholtani. Hänen suuttumisellaan ja isoilla kirjaimilla suorittamallaan kommentoinnilla ei ole taas mitään tekemistä vallankäytön kanssa — hänhän vain ilmaisee rehellisen mielipiteensä…
Toisessa mielentilassa ollessaan puolisoni on antanut ohjeeksi, että sanoisin vain mieltäni painavista asioista, enkä välittäisi vaikka tulisi hänen suunnaltaan kiukkua – se kuulemma menee ohi. Käytäntö on kuitenkin rankasti ristiriidassa tämän ohjeen kanssa – huonolla tuulella ollessaan puoliso saattaa yltyä suuttumaan ihan riippumatta siitä myötäilenkö, sanonko vastaan vai olenko vain hiljaa. En tarkoita, että olen joku hissukka enkä sen puoleen mikään naistenhakkaajakaan – mielestäni keskivertoa paremmalla kärsivällisyydellä ja empaattisuudella varustettu perusmies.
Vastuu hänen suuttumisestaan on silti minulla, minähän se olen hänen mielensä pahoittanut. Jos itse taas suutun jostain, vastuu siitä käytöksestä on mulla itselläni, sillä ihmisenä (päin vastoin kuin eläimet) pystyn itse valitsemaan oman tapani reagoida tilanteisiin ja omiin tuntemuksiini. Tästä logoterapeuttisesta näkemyksestä olen kyllä ihan samaa mieltä, mutta sen yksipuolisesta suuntaamisesta en.
Tämä on melko terapeuttista, tällainen asioiden purkaminen. Anonyymi bloggaus mahdollistaa kieltämättä asioiden käsittelyn kokonaan uudella tavalla.
Tiedän, että kirjoittamani teksti voi taas kuulostaa melko yksipuoliselta, mutta sitähän se onkin; subjektiivinen näkemys subjektiivisesta asiasta…
Ei elämä oikeasti ole näin mälsää, enkä minä varsinkaan ole valittajatyyppiä. Olen ennemminkin yltiöoptimisti, joka uskoo asioiden ennemmin tai myöhemmin järjestyvän oikein päin. Lasini on puolitäysi, ja siinä oleva neste on mukavaa juotavaa (eikä mitään kultaisen sateen tuotosta) 😛
Nyt aion jättää tämän asian taakseni, tee sinäkin niin. Minä menen töihin, mene sinä mihin haluat – vaikkapa juomaan kupponen reilun kaupan kahvia (se on hyvää).
-c-