[Mobiiliblogi] Lapsi lähdössä viikon leirille. Mä ja äitinsä jäämme kahdestaan siksi ajaksi. Mitähän siitä seuraa?… :-O
Yhteiselo on ollut sellaista vuoristorataa, että heikompaa hirvittää. Tosiasia on, että lusikat olisivat olleet jaettu jo aika päiviä sitten – jos lasta ei olisi ollut. Sen eteen on jaksanut venyttää pinnaansa ”vielä yhden kerran” uudestaan ja uudestaan.
Ei elämä ole aina ruusuilla tanssimista, se on myös viiniä, laulua ja oman suosikkisukupuol(i)en edustajia 😛 Ja sitten on niitä suvantokohtia kuin hirmumyrskyjäkin. Kaikki kuuluvat osana elämään.
Kukaan ei riitele yksin. Periaatteessa olen samaa mieltä, käytännössä olen huomannut toistakin. Samoin anteeksipyynnön vastuu on mielenkiintoinen kysymys. Mistä lähtien anteeksipyydettävän pitäisi tehdä asioita, jotta anteeksipyytäjä olisi ”valmis” pyytämään anteeksi? Mä pyydän anteeksi, jos olen törttöillyt. Toinen pyytää anteeksi sitten, kun ”on siihen valmis” (suora lainaus). Tämä(kin) epäkohta tökkii mua pahasti.
Mutta kikkelis kokkelis, mitäs läksin. Eli onko turha urputtaa, kun itse olen osani valinnut? Jees, on turha valittaa, jos en tee asialle mitään. Ja tehnyt olen, keskusteluja on käyty ja yhdessä suunnitelmia laadittu. Tuleva viikkokin näyttänee, miten käynee…
Maanantaiaamun sateiselta työmatkalta toivoa täynnä,
-c-
PS: Otsikkoon kätkeytyy pieni jippo, mikä? 😉