Edellinen

Tähdätkää halvimpaan!  4

Kuva: © Darren Baker - Fotolia.com

Kuulin purjehdusreissulla tarinan siitä, kuinka Norjan kuningas – tunnettu purjehtija – oli kerran saapumassa Nauvon satamaan. Aluksena oli hieno kymmenentonninen 8mR ja luonnollisesti tarkoituksena oli suorittaa tyylipuhdas landaus purjeilla. Oikeassa kohtaa kuningas antoi käskyn laskea isopurjeen. Purje oli kuitenkin jumissa, josta hänelle välittömästi ilmoitettiin. Kuningas kuitenkin toisti käskynsä: ”Laskekaa iso!”

Laituri lähestyi jo pelottavaa vauhtia. Oli sunnuntai-ilta ja laituri oli viimeistä paikkaa myöten täynnä toinen toistaan kalliimpia veneitä. Miehistö alkoi jo hermostua, sillä törmäys näytti väistämättömältä. Käskettyään kolmannen kerran laskea isopurjeen, ja saatuaan taas vastaukseksi purjeen olevan jumissa, antoi kuningas kylmän rauhallisesti uuden komennon:

“Tähdätkää halvimpaan!”

Merilegenda muistui mieleeni lukiessani artikkelia lähitulevaisuuden autoista, jotka ohjaavat itse itseään. Ajatushan on sinänsä nerokas. Koska suurin osa auto-onnettomuuksista johtuu kuljettajan tekemästä virheestä, tehokkain tapa vähentää onnettomuuksia on tietenkin vähentää suurimman riskitekijän vaikutusta ajotapahtumaan. Auton ohjauksesta vastaava tietokone pystyy yllättävässäkin tilanteessa salamannopeasti laskemaan oikean ajolinjan, ottamaan huomioon muut tienkäyttäjät sekä reagoimaan vaikkapa oikeaoppisella lukkojarrutuksella ilman ihmisaivojen jopa kahden sekunnin reaktioaikaa. Jos autot vielä kommunikoivat keskenään, osaavat ne väistää toisiaan jopa ruuhkassa tapahtuvassa massahätäjarrutustilanteessa. Tämä mahdollistaa paljon lyhyemmät turvavälit autojen välille (kuin mitä hitaasti reagoivat ihmiset tarvitsevat), helpottaen siten ruuhkia.

Mitä auton tulisi tilanteessa tehdä? Tulisiko sen ensisijaisesti pyrkiä suojelemaan auton matkustajia, vaikka se aiheuttaisi ulkopuolisille suuremman riskin?
Mielenkiintoisia kysymyksiä, joita erästä netistä lukemaani artikkelia lukuunottamatta ei ole paljoa esille nostettu, ovat tällaisten järjestelmien eettiset kysymykset. Vaikka itseohjaavien autojen ohjelmisto olisi kuinka fiksu tahansa, väistämättä eteen tulee vaaratilanteita. Normaalisti vaaratilanteessa auton kuljettaja tekee päätöksensä – väistääkö vai yrittääkö jarruttaa – vaistonsa varassa. Tietokoneella ei ole vaistoa, joten se joutuu pohjaamaan päätöksensä todennäköisyyksiin tai ennalta annettuihin käskyihin. Se tekee siis kylmän rauhallisen ja tietoisen päätöksen. Nyt tilanne muuttuukin astetta mielenkiintoisemmaksi.

Oletetaan tilanne, jossa ulkopuolisesta syystä (tiellä koikkelehtiva hirvi, kaatuva puu tai humalainen isäntä traktorin puikoissa) aiheuttaa väistämättömän vaaratilanteen, josta tietokoneen ohjaama auto ei voi selvitä ilman kolaria. Mitä auton tulisi tilanteessa tehdä? Tulisiko sen ensisijaisesti pyrkiä suojelemaan auton matkustajia, vaikka se aiheuttaisi ulkopuolisille suuremman riskin? Tuleeko sen ottaa huomioon kaikki muutkin tienkäyttäjät ja valita ratkaisu, joka aiheuttaa pienimmän riskin kaikille, vaikka se olisi matkustajien kannalta huonompi ratkaisu? Ajaako mukavan pehmeään väkijoukkoon vai kiviseinään? Koska se ei voi päättää tällaista eettistä kysymystä itse, täytyy japanilaisen autofirman insinöörin ohjelmoida vastaus kysymykseen etukäteen.

Edellinen esimerkki on tietenkin melko kärjistetty, mutta relevantti. Entäs sitten tilanteessa, jossa väistäessään hirveä auto voi valita kahdesta autosta johon törmätä? Toinen on viisi tähteä EURO NCAP –kolaritestissa saanut Mersun maasturi, jossa on kolmilapsinen perhe kyydissä. Toinen taas pieni ranskalainen urheiluauto, jossa ei kuljettajan lisäksi ole matkustajia. Mersulla on suuremmat todennäköisyydet selvitä kolarista kuin frankkien pikku peltikirpulla, mutta onko reilua valita törmäyksen uhriksi perhe, joka on tehnyt tietoisen valinnan ostaa turvallinen auto lapsien suojaksi? Mitä jos valittavana on se, törmätäkö moottoripyöräkuskiin, jolla on kypärä tai sellaiseen, jolla ei ole. Kypäräpäisellä on suuremmat mahdollisuudet selvitä, mutta toinen on ottanut taas tietoisen riskin ja rikkonut lakia. Tuleeko lainkuuliaista rangaista?

Volvolla on tarkoitus kokeilla itseohjautuvia autoja yleisessä liikenteessä jo muutaman vuoden päästä, eli nämä moraaliset pohdinnat eivät ole pelkkiä asimovilaisia jorinoita, vaan tämän asiallisia tämän päivän kysymyksiä. On varmaa, että suurten autofirmojen lakimiehet ja vakuutusasiantuntijat pohdiskelevat nyt jo näitä samoja kysymyksiä. Eikä tarvitse olla läpikyyninen arvatakseen, että heidän lähestymistapansa on huomattavasti pragmaattisempi; mikä on autofirmalle halvinta? Onko todennäköisempää, että sen porschekuskin perhe nostaa oikeusjutun kuin sen 30 vuotta vanhan pickupin kuskin perhe? Uskonkin, että esimerkiksi yhdysvaltalaistet tulevaisuuden autot tullaan valitettavasti vaikeiden moraalisten päättelyketjujen sijasta ohjeistamaan Norjan kuninkaan keinoin: tähdätkää halvimpaan!


Äidin tarinoista tämän päivän ravintoloihin  2

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kuva: © Sergey Nivens - Fotolia.com

Toisinaan, istuessamme skumppalasit kädessä äitini puutarhassa, hänellä on tapana hauskuuttaa meitä nuorempia kertomalla kauhutarinoita 60- ja 70-lukujen ravintolaelämästä Suomessa. Tämän päivän maailmassa lähinnä uskomattomilta tuntuvia juttuja siitä, kuinka naiset eivät voineet yksin käydä ravintolassa, kuinka lasia ei saanut baarissa kantaa yksin pöydästä toiseen, tai kuinka ovella herroilta tarkistettiin se pakollinen solmio. Vaikka elämme vielä kaukana siitä alkoholipoliittisesti vapautuneesta maasta, jollaisena Suomen haluaisin tänä päivänä jo nähdä, tuntuvat nämä stoorit lähinnä absurdeilta. Niin paljon on Suomi muuttunut vapaampaan ja ”keskieurooppalaisempaan” suuntaan.

Silti toisinaan kuitenkin törmää sellaiseen jämähtäneeseen ajatteluun, että on pakko vilkaista kalenterista mitä vuotta elämme.

Ei huolta, kysynnän ja tarjonnan kylmät realiteetit karsivat kyllä nämä dinosaurukset pikku hiljaa pois, tehden tilaa modernin ajattelutavan omaaville yrittäjille, jotka ymmärtävät asiakaspalvelun merkityksen.
Useissa helsinkiläisravintoloissa elää nimittäin edelleen vahvana sellainen käsitys, että asiakkaat ovat välttämätön paha ja ravintolalle olisi parasta, jos heitä ei ollenkaan päästettäisi sisälle sotkemaan paikkoja ja esittämään kohtuuttomia vaateitaan. Ei liene yllätys, että tällainen ajattelumalli elää sitkeimmin ravintoloissa, jotka ovat hankkineet maineensa jo aikapäiviä sitten ja ovat sittemmin tuudittautuneet omahyväiseen horrokseen. Ei huolta, kysynnän ja tarjonnan kylmät realiteetit karsivat kyllä nämä dinosaurukset pikku hiljaa pois, tehden tilaa modernin ajattelutavan omaaville yrittäjille, jotka ymmärtävät asiakaspalvelun merkityksen.

Televisiossa viime vuosina pyörineet kokkikilpailut ovat nostaneet julkkiskeittiömestarit supersankareiksi. Edes Kainuun takametsistä tuskin löytyy mummoa, joka ei tuntisi Hans Välimäen tai Tomi Björkin nimeä, eikä sellaista kissanruokamerkkiäkään tunnu enää löytyvän, jonka mainoksessa ei koreilisi vähintään yhdellä Michelin-tähdellä palkittua mesua. Aikaisemmin firman edustuskorteilla varustautuneille yritysjohtajille tarkoitettujen ravintoloiden paikalle tai rinnalle on avattu ns. oman rahan paikkoja, joissa illallispaketti viineineen irtoaa aikaisemman kahden sadan euron sijasta satasella. Ajatus on tietenkin liiketaloudellisesti ajatellen mitä järkevin; miksi tarjoilla huippuraaka-aineita suppealle porukalle, kun voi luukuttaa massoille keskinkertaista hieman parempaa kamaa huomattavasti paremmalla katteella? Enää ei tavoitella Michelin-tähtiä vaan miljoonaosinkoja. Adiós meriantura, tervehdys sokeripossu ja Nordea Private Banking!

Tämän muutoksen aiheuttama mielenkiintoinen seuraamus on kuitenkin se, että 10-luvun puolivälin supersankarikokkien vanavedessä on omasta annoksestaan mainetta päässeet nauttimaan myös kansanhuippuravintoloiden salihenkilökunta. Nimekkäiden keittiömestarien glooriaa on ikään kuin keijupölyn tavoin varissut myös tarjoilijoiden ja hovimestareiden harteille. Tai näin voisi ainakin helposti kuvitella asiakkaan roolissa menoa seuratessaan.

Kuva: © peshkov - Fotolia.com
Aikuisen ihmisen kohteleminen kolmevuotiaan kyvyillä varustettuna on jo alentuvaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen osaa kyllä kysyä neuvoa, mikäli joku talon tapa hämmentää.
Tyypillisimmillään tämä näkyy siinä, millaista huomiota henkilökunta nykyään itselleen vaatii. Tänä päivänä tuntuu olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tarjoilija esittelee jokaisen ruokailijan jokaisen annoksen minuutin pituisella monologilla, jossa käydään lävitse kaikki raaka-aineet aina lihansa gastronomian alttarille uhranneen porsaan kutsumanimeä myöten. Jonkun mielestä varmastikin kiinnostavaa, mutta melko ärsyttävää, kun kyseessä on isompi seurue ja annoksiakin melkein tusinan verran.

Toinen hassu nykyravintoloiden piirre on jatkuva asiakkaiden ohjeistaminen. On tietysti kiva, että silloin kun ravintolan tavat syödä poikkeavat selvästi totutusta, asiakkaille vinkataan paras toimintamalli, mutta aikuisen ihmisen kohteleminen kolmevuotiaan kyvyillä varustettuna on jo alentuvaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen osaa kyllä kysyä neuvoa, mikäli joku talon tapa hämmentää.

Myös pyrkimyksessä jäykistelevän formaalista rennonletkeään on tapahtunut pieni ylilyönti. Liian tuttavalliseksi heittäytyvä tarjoilija – kuten nykyisin tuntuu olevan yleisesti tapana – hämmentää helposti perinteisempään palveluun tottunutta asiakasta. Klassiset käyttäytymissäännöt on nimittäin luotu juuri sitä varten, että ne hallitsevat ihminen voi rentoutua kun tietää mitä odottaa. Se, että tarjoilija istahtaa rempseästi hajareisin vapaaseen tuoliin ottamaan tilausta ei suinkaan rentouta ilmapiiriä, vaan päinvastoin tekee tilanteen monelle kiusalliseksi. Asiallisen ystävällinen on usein palvelualalla parempi kuin ylikorostetun tuttavallinen.

Jotkin asiat kuitenkin pysyvät muuttumattomina. Sitä pelkoa ei kuitenkaan taida vielä olla, että suomalainen portsari halaisi asiakasta illan päätteeksi ovella. Tai toivottaisi hauskaa illanjatkoa.


Oikokaistan kautta kirjailijaksi  1

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Esikoisteokseni Helsinki 12 julkaistiin syksyllä 2004, siis lähes kymmenen vuotta sitten. Kustannussopimuksen saaminen tuli itselleni melkoisena yllätyksenä, sillä olin kirjoittanut romaanin eräälaisena vitsinä, enkä missään vaiheessa ollut tosissani edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että mikään kustantamo suostuisi sitä painamaan.

Suomi on perinteisesti ollut pöytälaatikkokirjailijoiden luvattu maa, ja yllättävän monella on joko jonkin sortin keskeneräinen käsikirjoitus työn alla, tai ainakin puolivakava suunnitelma kirjoittaa sellainen. Ei ole mitenkään tavatonta, että puolitutut ihmiset lähestyvät minua kysyäkseen neuvoa siitä, kuinka saada kustannussopimus. Yleisin kysymys on se, että onko olemassa mitään oikotietä onneen? Onko mitään keinoa, jolla voisi ohittaa kustannustoimittajien pöydillä lojuvat metrien korkuiset käsikirjoituspinot?

Vastaus lyhykäisyydessään kuuluu: Kyllä on.

Tyypillisimmin kustannustoimittaja vilkaisee käsikirjoituksen ensimmäistä sivua, lehteilee sitä hetken hajamielisesti ja heittää sen sitten toiseen kahdesta kasasta.
On tärkeää ymmärtää kuinka käsikirjoituksia läpikäyvät kustannustoimittajat toimivat ja ajattelevat. Kustannustoimittajien työn yksi osa-alue on käydä lävitse heille lähetettyjä käsikirjoituksia ja pyrkiä löytämään tuhansien käsikirjoitusten joukosta seuraavat sofioksaset. Tyypillisimmin kustannustoimittaja vilkaisee käsikirjoituksen ensimmäistä sivua, lehteilee sitä hetken hajamielisesti ja heittää sen sitten toiseen kahdesta kasasta. Toiseen päätyvät ne plarit, joiden lähettäjä saa kustantamon hylkykirjeen, toiseen ne, joihin kustannustoimittaja aikoo perehtyä hiukan tarkemmin. Tämä ensimmäinen vaihe on siis kriittinen, sillä siinä määräytyy se, luetaanko käsikijoitusta satunnaista vilkaisua enempää.

Olen keskustellut aiheesta usean eri kustannustoimittajan kanssa, ja he ovat kaikki olleet melko yksimielisiä siitä, millä perusteella he päätöksensä tekevät.

Ensinnäkin, käsikirjoituksen on syytä olla standardiformaatissa (fonttikoko 12, Times New Roman, harvalla rivivälillä). Käsikirjoituksessa on ehdottomasti oltava sivunumerointi, sillä kustannustoimittaja haluaa yhdellä vilkaisulla pystyä arvioimaan tekstin pituuden. Tämä voi tuntua hieman hassulta nipottamiselta, mutta lähtöajatus siinä on se, että mikäli kirjoittaja ei vaivaudu noudattamaan edes perussääntöjä, ei hän ole tosissaan aikeidensa kanssa. Comic sansilla kirjoitetut tai keltaiselle paperille printatut plarit lentävät armotta hylkypinoon.

Seuraavaksi kustannustoimittaja lukee käsikirjoituksen ensimmäisen sivun. Tämän ensimmäisen sivun on syytä varastaa hänen huomionsa niin täydellisesti, että hän ei voi tehdä mitään muuta kuin ottaa käsikirjoituksen kotiin illalla rauhassa luettavaksi. Jos häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, päätyy kässäri kierrätykseen. Aloitukseen on siis syytä ladata tarpeeksi paukkuja. Ajattele Kafkaa ja Muodonmuutosta, sekä sen avauslausetta: Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.

Kolmantena tulee itse tarinan aihe. Sen on syytä olla ajankohtainen ja kiinnostava. Suomalaiseen kirjallisuuteen mahtuu kerrallaan vain rajallinen määrä viinaanmeneviä yksityisetsiviä, ja veljeskansojen sortoa on käsitelty jo kyllästymiseen asti. Vahvasti omaelämänkerralliselta haiskahtavat tekstit ovat myöskin arveluttavia, sillä niillä on kiusallinen tapa käpertyä itseensä. Koska esikoiset myös myyvät yleensä melko vähän, on kirjailijaan panostaminen aina pitkäaikainen sijoitus. Jos kirjailija on käsitellyt kaikki aiheensa jo esikoisessaan, ei seuraavaa kirjaa välttämättä koskaan synny. Turvallisinta on valita aihe, joka on itselleen sopivan etäinen sekä yhteiskunnallisesti ajankohtainen.

Mikäli nämä kolme osa-aluetta ovat kunnossa, saattaa kustannustoimittaja lukea koko käsikirjoituksen. Tämä on melko harvinaista, ja nyt ollaan jo hyvässä vauhdissa matkalla kohti kustannussopimuksen saamista. Neljäs seikka, jota kustannustoimittaja pohtii, on kirjailijan julkisuuskuva. On syksyjä, jolloin kustantamot himoitsevat nuoria mieskirjailijoita. Toisinaan taas naisista on kova kysyntä. Käsikirjoituksen mukaan kannattaakin liittää kuvaus itsestään, sekä – mikäli ei ole poikkeuksellisen ruma – valokuva. Esikoiskirja ja –kirjailija ovat aina paketti, ja tässä vaiheessa kustannustoimittaja miettii jo markkinointistrategiaa sekä sitä, miten kirjailija istuu heidän talliinsa.

Jos kaikki nämä ovat menneet nappiin, ovat mahdollisuudet tulla kutsutuksi kustantamoon keskustelemaan mahdollisesta julkaisusta jo melkoisen hyvät.

Jos sinulla on tuttavapiirissä yhtään kirjailijaa tai kustantamossa työskentelevää ihmistä, voit ruinata häneltä, että hän toimittaisi kässärisi luettavaksi ns. jonon ohitse.

Entäs sitten ne oikotiet, joista alussa vihjailin? No, niitä löytyy muutama. Helpoin tapa varmistaa se, että käsikirjoituksesi tulee luetuksi on käyttää henkilökohtaisia suhteita. Jos sinulla on tuttavapiirissä yhtään kirjailijaa tai kustantamossa työskentelevää ihmistä, voit ruinata häneltä, että hän toimittaisi kässärisi luettavaksi ns. jonon ohitse. Tämä on varsin toimiva keino, joskin kirjailijat eivät yleensä liiemmin pidä tällaisista pyynnöistä. Paukkujen tarjoaminen tai reiden hively saattaa tuottaa tuloksia tässäkin asiassa. Kustannussopimuksen saamiseen tällainen ei vaikuta, mutta saattaa nopeuttaa prosessia jopa puolella vuodella.

Voit joko valita tarpeeksi rankan aiheen, jota väität omakohtaiseksi tai hankkia julkisuutta.
Entäs sitten, jos haluat kirjailijaksi, mutta tekstisi eivät yksinkertaisesti ole kovin hyviä? Jäljelle jää oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Voit joko valita tarpeeksi rankan aiheen, jota väität omakohtaiseksi. Erno Paasilinna kirjoitti aikoinaan, että ”Kirjailijaksi ei synnytä. – – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”. Jos sinulla ei sellaista elämää ole ollut, voit aina keksiä sellaisen. Kustantamo saattaa lähteä tällaisessa tilanteessa uhkapeliin ja julkaista huononkin kirjan, jos se vain uskoo aiheen herättävän tarpeeksi huomiota.

Toinen vaihtoehto on hankkia julkisuutta jollain muulla alalla ensin. Osallistuminen BB-taloon ei vielä riitä, mutta kansallinenkin menestys jossain urheilulajissa avaa jo kustantamoiden ulko-ovia. Kun selaa kirjakauppojen tarjontaa, on helppo todeta, että suuri osa kustannuspäätöksistä on tehty ulkokirjallisin perustein. Suomessa on helppo ryhtyä julkkikseksi. Esimerkiksi tämä suomalaiskaveri, joka yritti kaapata lentokoneen Toblerone-patukka aseenaan, saisi varmasti kustannussopimuksen niin halutessaan.


Teknologia tuhosi kyymunakkaat  2

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kaunis keväinen ilta kesämökillämme Porvoon saaristossa. Istumme veljeni kanssa terassin pöydän ääressä munakasta syömässä ja vertailemme haravoinnista saamiamme rakkoja. Keskustelu kääntyy kyykäärmeisiin, joita emme ole vielä tänä vuonna pihalla havainneet. Jommallakummalla syntyy ajatus herkullisesta kyymunakkaasta, sekä kysymys siitä, kuinka monta kyynmunaa sellaisen tekemiseen tarvittaisiin. Hetken raavimme päitämme ja pohdimme, muniiko kyy sittenkään. Veljeni on sitä mieltä että ei, minä olen varma taas siitä, että kaikki käärmeet munivat. Keskustelun tempo kiihtyy, muuttuu väittelyksi. Argumentteja haetaan aina Vanhasta testamentista ja isoäidinisän lapsuudenkokemuksista 1890-luvun Vienan Karjalasta. Kumpikaan puoli ei anna tuumaakaan periksi.

Ja sitten kaikki lässähtää, kun kaivan puhelimen taskustani ja googlaan oikean vastauksen. Loistavasti alkanut väittely kuivuu kokoon hetkessä kun luen ääneen Tieteen Kuvalehden varsin tyhjentävän artikkelin aiheesta. Hieman pettyneinä palaamme munakkaidemme ääreen.

Kapakan pöydässä tai kesämökillä käytävä väittely on tapahtuma, jossa jokainen mies voi hetken aikaa olla minkä tahansa alan asiantuntija. Sillä kunnes toisin todistetaan, uskottavimman väittämän esittänyt on oikeassa. Tosin vain siihen asti, että joku toinen esittää vielä vakuuttavamman väittämän.

Harva asia piristää niin kuin kunnon väittely, jossa käytetään vain hataralla mutupohjalla olevia argumentteja, ja jossa oman selittelyketjun heikkoudet pyritään korvaamaan ääntä korottamalla. Parhaimmillaan tällainen nimittäin voi päätyä nurmipainiotteluksi, jolloin alkuperäisellä kiistanaiheella ei ole enää mitään merkitystä, vaan tiukemman kokonelsonin taitava voittaa. Kerrotaanpa pikkuruisista väittelyistä, jotka ovat eskaloituneet aina kaksintaisteluihin asti.

Joku saattaisi kuvitella, että väittelemisen tarkoituksena on löytää lopullinen totuus ja ratkaista kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Tämä ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Kunnon väittelyllä on nimittäin pitkät, kalevalaiset perinteet. Kyse on eräänlaisesta kilpalaulannasta, jossa pärjäämiseen vaaditaan hyvä yleissivistys, aimo annos nokkeluutta, häkellyttävät kyvyt yhdistellä faktaa ja fiktiota sekä ennen kaikkea taito paketoida kaikki tämä potaska uskottavaan pakettiin. Kun kaksi suomalaista miestä väittelee, niin siinä kaatuu metsää, ja naiset, lapset ja faktat ovat vain tiellä.

Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti,

ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan!

Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!"

[…]

Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,

vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,

kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

Pubiväittelyiden historia on myös maailmalla pitkä ja hieno, jonka toiseksi synkin hetki lienee Guinnessin ennätyskirjan ensijulkaisu vuonna 1955. Tarina kertoo, että Guinnessin panimon johtaja oli ajautunut metsästysmatkalla Irlannissa väittelyyn siitä, kumpi on Euroopan nopein riistalintu, kapustarinta vai nummiriekko (oikea vastaus on kapustarinta yli 160 km/h lentonopeudellaan). Panimonjohtaja ymmärsi, että vastaavanlaisia väittelyitä täytyi syntyä lähes joka ilta pubeissa ympäri valtakunnan. Hän päätti kasata faktakirjan, jota jaettaisiin ilmaiseksi kapakoille. Loppu onkin sitten historiaa, sillä Guinnessin ennätyskirja on vesittänyt pubiväittelyitä jo kohta 60 vuoden ajan.

Vesittänyt, vaan ei täysin pilannut. Kaikkea ihmiskunnan tietoa ei kuitenkaan ole onnistuttu nidotun laitoksen kansien väliin mahduttamaan. Ovelimmat ja riidanhaluisimmat ovatkin perinteisesti valinneet väittelynsä aiheen niin, ettei siihen kyseisestä opuksesta vastausta löydy. Amatöörien kiistellessä maailman neljänneksi korkeimmasta vuoresta, todellinen kettu alkaa vänkäämään latinan kieliopillisista kysymyksistä, Joosuan eliniästä tai Waterloon taistelun aikaisten tykkien kantomatkasta ja rekyylin määrästä. Sanalla sanoen, mistä tahansa aiheesta, josta jokaisella itseään kunnioittavalla miehellä pitäisi olla perusteltu näkemys, ja josta on mahdotonta ensihätään löytää riittävän auktoriteetin esittämää kirjallista totuutta, joka yksiselitteisesti ratkaisisi kiistan. Surkein tapa päättää väittely on nimittäin valita sellainen aihe, josta vastustaja voi kävellä kirjahyllylleen, kaivaa sieltä alan suurimman gurun teoksen ja läväyttää ns. faktat pöytään.

Nopeiden verkkoyhteyksien tulo matkapuhelimiin yhdistettynä Googlen hakuohjelmaan on pahinta, mitä suomalaiselle väittelykulttuurille on tapahtunut. Nykyisin onkin enemmän sääntönä kuin poikkeuksena se, että loistavasti alkanut kiista hiljenee muutamassa minuutissa siihen, että molemmat osapuolet alkavat näpyttää puhelimiaan etsiäkseen tukea omalle kannalleen. Tässä piilee nimittäin suuri riski sille, että väittely pääsee ratkeamaan ennen kuin kumpikaan osapuolissa on sopivan kiihdyksissään siteeratakseen suu vaahdossa ulkomuistista Kuningas Jaakon Raamattua tai esittääkseen valistuneita arvauksia Hindenburgin kantokyvystä.

Ja palatakseni siihen alkuperäiseen kysymykseen kyistä ja munista, niin oikea vastaus on se, että kyy kyllä kuoriutuu munasta muttei muni. Lisää aiheesta.


Älä spoilaa elämääsi FB:ssa

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kuva: © Detelina Petkova - Fotolia.com

Olen asunut samoilla kulmilla lähes koko elämäni. Jos muutamaa ulkomailla vietettyä evakkovuotta ja lyhyitä pyristelyjä pohjoisemmassa kantakaupungissa ei lasketa mukaan, ovat kaikki vakituiset asuntoni ja työpaikkani sijainneet yhden neliökilometrin kokoisella alueella Etelä-Helsingissä. Vaikka pieni maisemanvaihdos saattaisi sinänsä olla toisinaan ihan tervettä, on tällaisesta samoille kulmille jämähtämisestä omat etunsa. Arkeni muistuttaa nimittäin pienessä kylässä asumista siinä, että joka kolmas vastaantulija on jollain tavalla tuttu. Kävelymatkaan Kalevankadulta Punavuorenkadulle saa helposti käytettyä puolisen tuntia, kun voi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa.

Tai näin siis aikaisemmin. Facebook on aika pitkälti pilannut tämän ilon minulta.

Sanotaan nyt heti alkuun, että pidän Facebookia loistavana sosiaalisen median ratkaisuna, ja se on mahdollistanut sen, että sen avulla voi pitää yhteyttä ympäri maailmaa asuviin ystäviin. Facebook on myös pelastanut monta tylsää ja hiljaista työpäivää, kun hauskasta aloituksesta alkanut keskusteluketju on kehittynyt kerrassaan hillittömäksi. Facebook on myös uudelleen yhdistänyt minut sellaisten ihmisten kanssa, joihin en ole ollut vuosiin yhteydessä. Kaikki kunnia siitä Facebookille.

Se mikä on kuitenkin muuttunut, on se, että mitä enemmän ihmiset raportoivat elämänsä tapahtumista netissä, sen paremmin ihmiset myös tietävät toistensa asioista. Tästä aiheutuu sellainen tilanne, että kun törmään kadulla vanhaan tuttuun, jota en ole vuosiin nähnyt, tiedän jo hänen viimeaikaiset kuulumisensa, seurustelusuhteen kehittymisestä uuteen työpaikkaan. Tiedän mitä musiikkia hän kuunteli viime viikolla, ja kuinka hänen lenkkivauhtinsa on kehittynyt. Olen jopa saattanut nähdä hänen aamiaisensa värikuvina.

Keskustelu tällaisessa tilanteessa sujuu usein näin:

Minä: ”Vanha konna, ei ollakaan pitkään aikaan nähty! Mitens on uudessa työpaikassa alkanut?”

Tuttu: ”Hyvin, ja mä menin viime syksynä naimisiin.”

Minä: ”Joo, mä näinkin kuvat teidän häistä. Hienot puitteet. Ja se teidän häämatka vaikutti kivalta. Nuorikko näyttää hyvältä bikineissä.”

Tuttu: ”Ja sitten me odotetaan lasta.”

Minä: ”Vaimos postasikin siitä raskaustestistä kuvan. Onnea vaan. Kuulemma poika tulossa alkukesästä. Verttiähän olitte ajatelleet nimeksi?”

Tuttu: ”Olet ilmeisesti toipunut siitä sun flunssasta. Mitens sun duunikuviot? Uutta kirjaa kuulemma pukkaa. Ilmeisesti syyskuussa tulossa?”

Minä: ”Syyskuussa hyvinkin. Laittaisin kutsun julkkareihin, mutta te olette ilmeisesti silloin Jenkeissä.”

[...]

On selvää, että tällainen keskustelu tyrehtyy hyvinkin nopeasti. Ja mikä pahinta, mitään tarvetta ehdottaa sitä, että pistäydyttäisiin lähikahvilassa/-kapakassa yksillä vaihtamassa lisää kuulumisia ei ole. Tällainen kohtaaminen on yhtä tylsää kuin Game of Thronesin katsominen jos joku on mennyt paljastamaan juonen etukäteen. Laimeasti viihdyttävää, mutta täysin vailla todellista jännitystä.

Jos haluaa pysyä mielenkiintoisena ihmisenä, johon on kiva törmätä kadulla, kannattaisi Facebook-statuspäivityksiään muokata teasermaisempaan suuntaan. Mallia voi ottaa vaikkapa Hollywood-elokuvien trailereista, joiden tehtävänä on herättää katsojan mielenkiinto paljastamatta liikaa itse elokuvasta. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi sortua ylimääräiseen huomiohakuisuuteen, vaan sitä, että parhaat palat jättää henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Sellaiseen ihmiseen kaupungilla törmätessä kauppareissukin saattaa venyä pikkutunneille asti.


Legenda kahdesta sormesta pystyssä  4

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Näitä ei tule sekoittaa toisiinsa.
Näitä ei tule sekoittaa toisiinsa.

Kaikilla kansoilla ja kulttuureilla läpi historian on ollut käytössään erilaisia käsimerkkejä, joilla on pyritty viestimään huutomatkan ulkopuolella oleville tunteistaan ja aikomuksistaan. Osa näistä on aikojen saatossa jäänyt pois käytöstä ja osa tunnetaan vain rajallisilla alueilla. Eri käsimerkeillä on myös eri merkityksensä eri maissa. Joidenkin merkkien tausta ja merkitys tunnetaan hyvin. Toisille ovat sitten nojatuolihistorioitsijat säveltäneet syntytarinoita, jotka leviävät nykyisin varsinkin netissä.

Eräs anglosaksisessa maailmassa hyvin tunnettu käsimerkki on ns. two-finger salute, jossa oikean käden etu- ja keskisormea näyttämällä pyritään viestimään merkin kohteelle se, minne hän voi mielipiteensä työntää. Tätä ei siis pidä sotkea partiolaisten kahden sormen tervehdykseen, eikä Churchillin usein käyttämään voitonmerkkiin. Hackneylaisessa pubissa näitä kahta sormea naapuripöydän kaljupäälle vilauttamalla saa takuuvarmasti aikaiseksi melkoisen hulinan.

Ne, joiden sormia ei ollut katkaistu, heristelivät niitä taistelukentän toisesta päästä uhkaavasti ranskalaisille.
Tämän epäkunnioittavan kahden sormen tervehdyksen alkuperästä kerrotaan useita eri tarinoita, mutta useimmiten törmää siihen versioon, jossa satavuotisen sodan aikana (ennen kaikkea vuoden 1415 järisyttävän Agincourtin tappion jälkeen) ranskalaisilla ritareilla oli tapana leikata kiinni jääneiltä englantilaisilta jousimiehiltä nämä kaksi sormea pois, tehden heistä näin ollen kyvyttömiä virittämään jousta. Ne, joiden sormia ei ollut katkaistu, heristelivät niitä taistelukentän toisesta päästä uhkaavasti ranskalaisille.

Tarina on sopivan vertahyytävä ja pohjaa mukavasti historiaan, jotta se on helppo uskoa. Valitettavasti se on kuitenkin täysin keksitty, ja kuuluu siihen samaan urbaanimyyttien sarjaan kuin mattoon kääritty kuollut isoäiti, joka varastetaan auton mukana parkkipaikalta. Kyseinen selitys two-finger saluten synnystä alkoi levitä netin keskustelupalstoilla 90-luvun puolivälissä. Sitä ennen siitä ei ollut kuullut kukaan, eikä yhdessäkään vakavasti otettavassa historiantutkimuksessa mainita sitä. Itse asiassa, ensimmäiset maininnat koko käsimerkistä ovat vasta 1900-luvun alusta.
Käsimerkin syntytarinaa vastaan sotii myös muutama mielenkiintoinen tosiseikka. Ensinnäkin, vaikka ranskalaisten ritarien kärsimät suurtappiot Crécyn ja Poitiers'n taisteluissa pistetään usein englantilaisen pitkäjousin varustetun nostoväen ansioksi, suurimmat syyt häviöihin olivat Ranskan kuninkaan Kaarle VI mielenhäiriökohtauksista johtunut joukkojen sekasorto ja yhtenäisen taistelusuunnitelman puuttuminen. Kunniastaan arat ranskalaiset herttuat syyttivät häviöistä toisiaan, eivät suinkaan maarahvasta. Eihän nyt jalosyntyinen perunanviljelijältä pataansa voi ottaa. Lisäksi ranskalaisilla ritareilla oli aikakauden hienoimmat ja paksuimmat teräspanssarit, jolloin nuolisade oli heille lähinnä hidastava, ei tappava kiusa. Samaa ei voi sanoa heidän omista jalkajousi- tai keihäsmiehistään, joita kaatui mutaiselle kentälle nuolien lävistäminä tuhansittain. Koska rahvasta ei lasketa, mitään käskyä jahdata nimenomaan vastustajan jousimiehiä ei kuitenkaan koskaan annettu.

Englantilaisia pitkäjousimiehiä Agincourtin taistelussa. Kaikki sormet tallella.
Englantilaisia pitkäjousimiehiä Agincourtin taistelussa. Kaikki sormet tallella.

Satavuotisessa sodassa otettiin ajan tapojen mukaisesti paljon vankeja, joita sitten lunnaita vastaan päästettiin vapaaksi. Tämä koski kuitenkin vain piispoja, ritareita ja muita jalosukuisia, joista oli mahdollista saada kunnon maksu. Tällaisia arvovankeja kohdeltiin hyvin ja jopa kestittiin juhlavieraina. Vastapuolen köyhemmät ritarit ja rahvas yksinkertaisesti teloitettiin. Mitään tarvetta leikellä sormia irti ei siis ollut edes pelottelutarkoituksessa.

Keskiaikainen sotakäyttöön soveltuva pitkäjousi oli miehenmittainen marjakuusinen ase, jonka vetolujuus vaihteli 80-160 paunan välillä. Jousi viritettiin kolmella sormella. Jos sormia olisi todella leikelty, olisi ollut luonnollista viedä kaikki kolme kerralla. Sekaannus sormien määrässä johtuu siitä, että nykyiset kilpajouset ovat paljon heppoisempia kaluja kuin keskiaikaiset sotaisat esi-isänsä, ja niillä ammuttaessa käytetään aseen virittämiseen vain kahta sormea.

Ranskalaisia ritareita parhaimpiinsa sonnustautuneina, vain hetkeä ennen kuin pataan tuli ja pahasti.
Ranskalaisia ritareita parhaimpiinsa sonnustautuneina, vain hetkeä ennen kuin pataan tuli ja pahasti.

Olen 90-luvun lopun jälkeen kuullut tämän pseudohistoriallisen tarinan two-finger saluten synnystä lukuisia kertoja, usein muutaman tuopin jälkeen baaripöydässä, aina totena kerrottuna. Post-hoc -legenda englantilaisista jousimiehistä riekkumassa taistelukentän laidalla heristelemässä kahta sormea snobeille ranskalaisille ritareille elää edelleen lähes yhtä vahvana kuin (jopa suomen kieleen tarttunut) termi ”veriura”, jota toisinaan käytetään silloin kuin puhutaan puukon tai miekan terässä kulkevasta urasta (jos se tehtiin oikein leveäksi, puhuttiin nälkäterästä), jonka oikeina tarkoituksina oli sekä keventää terää, että mahdollistaa terään tehtävät koristelut ja kaiverrukset, jotka eivät hioutuisi teroitettaessa pois. Mutta hei, kyllä leveä veriura kuulostaa aika paljon paremmalta termiltä hienosta puukosta puhuttaessa kuin nälkäterä, vai mitä? 


8 neuvoa stressivapaaseen remonttiin  1

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Hyvään elämiseen kuuluu erottamattomana osana laadukas asuminen. Silloin kun kämppä alkaa muistuttamaan enemmän Hunni Attilan poikamiesboksia kuin edustusasuntoa, on syytä harkita remonttia. Huoneistoremontti on yksi kalleimmista asioista, joita elämässään joutuu tekemään, ja siihen onkin syytä suhtautua kaikella vakavuudella. Harva asia nimittäin korpeaa yhtä paljon kuin pieleen mennyt remppa. Olen listannut tähän kahdeksan neuvoa, joita seuraamalla homman pitäisi sujua kuin kevyt iltapäivätango Buenos Airesissa.

1) Selvitä yleinen hintataso ja tee kalleimmat päätökset ensin

Työvoimavaltaisella alalla raskaan verotuksen maassa kaikki nimittäin maksaa monacolaisia metsämansikoita.
Useimmalle ensimmäiseen remonttiinsa heittäytyvälle tulee suomalaisen rakentamisen todellinen hintataso melkoisena sokkina. Työvoimavaltaisella alalla raskaan verotuksen maassa kaikki nimittäin maksaa monacolaisia metsämansikoita. Jos suunnittelu on alkanut siitä italialaisesta keittiösaarekkeesta ja siihen on ehtinyt jo rakastua, voi siitä luopuminen kokonaiskustannussyistä olla hanurista. Kysele sukulaisilta ja hyviltä ystäviltäsi, jotka ovat a) teettäneet hiljattain remontin, sekä b) valmiita keskustelemaan avoimesti raha-asioista kanssasi. Nyrkkisääntönä huoneistoremontissa on se, että keittiö- ja kylppärityöt materiaaleineen ovat ylivoimaisesti kallein paukku.

2) Suunnittele huolella

Kallein tapa rakentaa on sellainen, jossa suunnitelmia tehdään tai niitä muutetaan kesken projektin.
Tee kotiläksysi kunnolla ja suunnittele remontti mahdollisimman pitkälle ennen siihen ryhtymistä. Selvitä materiaalien saatavuus ja toimitusajat itse. Käytä ammattitaitoista suunnittelijaa, jos yhtään epäilet sellaista tarvitsevasi. Suunnittelijan palkkion säästät lähes aina itse remontin kuluissa. Kallein tapa rakentaa on sellainen, jossa suunnitelmia tehdään tai niitä muutetaan kesken projektin. Selkeät, kirjalliset suunnitelmat ovat myös takuusi, mikäli sukset urakoitsijan kanssa menevät ristiin myöhemmin. Mikäli suunnitelmat muuttuvat, lähetä siitä aina sähköpostia kaikille projektin osapuolille. Näin sinulle jää kirjalliset todisteet kaikesta. Ota ennen kaikkea selvää taloyhtiön sekä (tarvittaessa) rakennusvalvonnan vaatimukset ja pidä huolta siitä, että niitä myös noudatetaan. Tämä on nimittäin aina sinun vastuullasi. Tutustu Rakennusalan yleisiin kuluttajasopimusehtoihin, jotta tiedät oikeutesi ja velvollisuutesi.

3) Kilpailuta vielä huolellisemmin

Reippaasti alle viidenkympin tuntihinnan pitäisi soittaa hälytyskelloja samalla tavalla kuin neljän euron pizzan.
Remonttifirmojen laatu ja rehellisyys vaihtelee paljon. Pyydä ystäviltäsi suosituksia ja vaadi yrityksiltä tilaajavastuulain mukaiset selvitykset verojen maksusta ja vakuutuksien voimassaolosta. Mikäli näitä ei tipu ilman mukinoita, hyllytä kyseinen firma oitis. Verovelka ei automaattisesti tarkoita huijarifirmaa, kunhan todistus voimassa olevasta maksusuunnitelmasta löytyy. Jotta voit hakea kotitalousvähennystä, täytyy yrityksen kuulua ennakkoperintärekisteriin.

Varmista kirjallisesti kuka remontin todellisuudessa suorittaa, sillä on yleistä, että firma joka remontin sinulle myy, kauppaa sen eteenpäin. Näin toimii esim. suurin osa kylppärifirmoista. Keittiöasennus kannattaa tosin lähes aina ottaa keittiöfirman kautta, vaikka asentajana onkin sitten virolainen alihankkija. Reippaasti alle viidenkympin tuntihinnan pitäisi soittaa hälytyskelloja samalla tavalla kuin neljän euron pizzan.

Tee kirjallinen tarjouspyyntö, johon listaat kaikki työt ja materiaalit, jotka haluat remonttiin sisältyvän. Vaadi tarjoukset samaan pohjaan tehtynä, jotta joitain töitä ei ”unohdu” pois ja tarjoukset ovat keskenään vertailukelpoisia. Hyllytä suoralta kädeltä erittelemättömät könttätarjoukset, joista ei selviä tarkkaan mitä ne sisältävät. Halvin ei aina merkitse huonointa, mutta täysin alihintainen tarjous on hyvin epäilyttävä. Hyväksy vain RT:n pohjalle tehty urakkasopimus, jonka liitteeksi on merkitty suunnitelmat, tarjouspyyntö sekä tarjous. Vaadi, että kaikki materiaalit tulevat urakoitsijan sisäänostohinnalla, jonka päälle hän on lisännyt 10-15% katteen.

4) Hoida raha-asiat skarpisti

Vaadi urakoitsijalta jokaisen laskun yhteydessä kirjallinen selvitys työmaan etenemisestä sekä budjetista.
Älä maksa työstä tai perusmateriaaleista mitään ennakkoon. Erikoismateriaalien tai kalliiden kalusteiden kohdalla on ihan ok, jos urakoitsija pyytää maksamaan ne etukäteen. Vaadi urakoitsijalta jokaisen laskun yhteydessä kirjallinen selvitys työmaan etenemisestä sekä budjetista. Lyhytkin selvitys riittää. Käy se huolellisesti lävitse ja vaadi lisäselvityksiä, mikäli et ymmärrä jotain. Älä kuitenkaan käytä tätä tekosyynä laskujen maksun lykkäämiseen, vaan maksa laskusi selkeä ja riidaton osa aina eräpäivään mennessä. Mikäli lisä- tai muutostöitä ilmenee, vaadi kirjallinen selvitys niiden vaikutuksesta kokonaishintaan sekä aikatauluun. Tämä on se kohta, jossa useimmat raksat kusevat, jopa ammattilaisten johtamat.

5) Valvo, älä kyttää

Näin ei tarvitse myöhemmin riidellä siitä, kenen tehtävänä oli tilata keittiön välitilan laatat.
Käy säännöllisesti työmaalla, esimerkiksi kerran viikossa. Älä kuitenkaan syyllisty siihen, että pyörit raksalla päivittäin häiritsemässä työntekijöitä, vaan anna ammattilaisille työrauha. Älä kysele työmiehiltä kustannus- tai aikatauluarvioita muutostöille, sillä he eivät voi sellaisia antaa. Sovi tällaisia varten työmaalle tapaaminen urakoitsijan työnjohtajan kanssa, ja pidä tapaamisesta pöytäkirjaa, johon listaat kaikki asiat mistä työmaalla on sovittu. Kirjoita tämä lista puhtaaksi tapaamisen jälkeen ja lähetä kaikille asianomaisille. Näin ei tarvitse myöhemmin riidellä siitä, kenen tehtävänä oli tilata keittiön välitilan laatat ja montako sähköpistoketta olohuoneeseen sovittiin laitettavaksi.

6) Varaudu lisäkustannuksiin

Varsinkin vanhoja taloja remontoidessa vastaan tulee toisinaan yllätyksiä.
On erittäin yleistä, että remontin kokonaiskustannukset ylittyvät suunnitellusta. Älä mitoita budjettiasi liian tiukoille, vaan varaa n. 10% ylitysvara, tai ainakin neuvottele etukäteen pankin kanssa tällaisesta mahdollisuudesta. Varsinkin vanhoja taloja remontoidessa vastaan tulee toisinaan yllätyksiä, joihin hyväkään suunnittelija tai urakoitsija ei ole voinut varautua. Hyväksy, että nämä kuuluvat projektin luonteeseen, ja että loppujen lopuksi sinä maksat kustannukset. Jalkaa polkemalla hinnat eivät nimittäin tipu, eikä yksikään urakoitsija tee ilmaiseksi töitä.

7) Älä polta päreitäsi

Älä menetä malttiasi, vaan pyri pitämään keskustelu asiallisena.
Remonttiprojektissa tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan ikäviä tilanteita, jotka yleensä liittyvät rahaan. Älä menetä malttiasi, vaan pyri pitämään keskustelu asiallisena. Muista, että sähköpostiviesteissä on helpompi olla ikävämpi kuin luonnossa, ja että mailitse riidellessä tilanne eskaloituu nopeasti täydeksi sodaksi. Hoida siis vaikeat tilanteet kasvotusten tai puhelimitse, mutta vahvista asia myöhemmin rauhallisella sähköpostilla, jotta asiasta jää kirjallinen todiste. Muista, että remonttiprojektisi etenemisen kannalta laiha sopu on parempi kuin lihava riita, ja että urakoitsijoilla on melkoisesti keinoja rokottaa ikäväksi heittäytynyttä asiakasta.

8) Kohtele duunareita kuin ihmisiä

Älä kohtele heitä kuin ilmaa, vaan ole ystävällinen, opettele nimet ja kunnioita heidän ammattitaitoaan.
Remonttiprojektin aikana työmaalla pyörii hienosti pukeutuneita suunnittelijoita ja kravattikaulaisia projektipäälliköitä. Lopullisen työn suorittavat kuitenkin ne lappuhaalareihin sonnustautuneet hiljaiset naiset ja miehet. Älä kohtele heitä kuin ilmaa, vaan ole ystävällinen, opettele nimet ja kunnioita heidän ammattitaitoaan. Kehu suoraan kun aihetta on. Jos työmaa edistyy hyvin, vie perjantai-iltapäivänä raksalle kylmät kaljat (varmista kuitenkin ensin työnjohtajalta, että tämä on ok). Työmaa, jossa on hyvä henki, etenee nopeammin ja jälki on parempaa. Työmiehet ovat myös tarvittaessa valmiita venymään mukavan asiakkaan projektissa. Kusipäiden raksoilla hanskat putoavat kello puoli neljä, vaikka muutto olisi seuraavana päivänä.

Valmista ja kaunista!
Valmista ja kaunista!

Ravintolaviinistä säästämisen alkeet  4

Kuva: © Kzenon - Fotolia.com

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Aloitin ravintoloissa syömisen varhain. Minun tapauksessani se johtui pääsääntöisesti siitä, että olimme kaksi vuotta vanhemman veljeni kanssa ns. lounassetelilapsia, jotka kävivät jo ala-asteiässä kaksistaan ulkona syömässä, kun faijalla meni myöhään duunissa. Jossain vaiheessa teini-ikää, kuitenkin reilusti alaikäisenä, hiffasin, ettei tarjoiluhenkilökunta syynää henkkareita samalla mielenkiinnolla, jos viininsä tilasi ruuan kanssa. Kuusitoistavuotiaana mieluisin treffipaikkani olikin (nyt jo kauan kuopattuna ollut) Palacen italialainen kakkosravintola. Seuralaisiini teki vaikutuksen se, kuinka viinipullo tuotiin mukisematta pöytään. Ongelmaksi muodostui käytettävissä olevan rahan niukkuus – neljäkymmentä markkaa edullisimmastakin viinipullosta oli melkoinen summa. Ja halvinta aina tilasin, sillä viinilistan kärkipäähän (jota välillä kauhunsekaisella hurmiolla tutkiskelin) minulla ei ollut mitään asiaa. Päätin, että joku päivä minullakin olisi varaa tilata kolmensadan markan punaviinipullo.

Vaikka taloudellinen tilanteenikin on viikkoraha-ajoista jonkun verran parantunut, lueskelen kotimaisten ravintoloiden viinilistoja edelleen hiki otsallani.
Parikymmentä vuotta myöhemmin muistelen hymyssä suin teini-ikääni. Kyllä ravintolan henkilökunta on varmasti tiennyt minut alaikäiseksi, mutta niihin maailman aikoihin suhtautuminen asiaan oli melko lailla rennompaa. Yökerhojen portsareillekin riitti kaverin isoveljen passi, kunhan oli jotain mitä näyttää.

Vaikka taloudellinen tilanteenikin on viikkoraha-ajoista jonkun verran parantunut, lueskelen kotimaisten ravintoloiden viinilistoja edelleen hiki otsallani. Neljäkymppiä flindasta, joka kustantaa seitsemän euroa ja rapiat Alkossa? Viisikymmentä euroa pullosta, jota ei Alkon listoilta löydy, mutta jonka tiedän alle kympin arvoiseksi? Taidanpa tilata lennot Toskanaan, jossa ravintolastakin saa pullon Nobilea kahdellakympillä.

Suomalaisten ravintoloiden käsittämättömän kovat kertoimet viinien hinnoille johtuu aika pitkälti siitä, että ruoat ovat jo nyt niin tappiinsa asti hinnoiteltuja, ettei niiden hintaa kehdata enää nostaa. Kun ketjuravintolan pikkupihvi maksaa helposti yli kolmekymppiä, on selvää, että liikutaan jo asiakkaiden maksuhalukkuuden ylärajoilla. Koska kulut työvoimapainotteisella alalla ovat kuitenkin kovat, on kate pakko sitten saada brenkusta. Jotta juomien hinnoittelupolitiikka ei olisi aivan ilmeistä, valitaan viinilista niin, ettei sieltä löydy Alkon valikoimissa olevia juomia. Näin pyritään välttämään tilanteita, jossa asiakas tunnistaa pullon (koska on nähnyt sen lukuisia kertoja viinakaupan alimmalla hyllyllä) ja laskee päässään kertaa viisi.

Kuva: © Comugnero Silvana - Fotolia.com

Kaikissa juomissa ei kuitenkaan aina ole sama kerroin. Vanha väittämä on se, että korkeimmat kertoimet löytyvät viinilistan alku- ja loppupäästä, ja että keskeltä löytyvät maltillisemmin hinnoitellut tuotteet. Uskoi tähän tai ei, niin pienellä taustatyöllä voi välttää (tai ainakin tiedostaa) pahimmat ansat. Lähes kaikilla ravintoloilla on nykyisin verkkosivuillaan ruokalistansa, ja useilla myös viinilista hintoineen. Tarjolla olevia väkeviä ei lain mukaan saa netissä ilmoittaa, mutta tämäkin on piakkoin muuttumassa. Yksi kätevä, ja melko vähän aikaa vievä tapa on käydä katsastamassa lafkan sivut etukäteen, googlata sieltä muutama pullo ja tarkistaa viinitukkurien sivuilta sisäänostohinnat. Melko nopeasti käy selväksi se, onko listalla käytetty vakiokerrointa (joka oli Helsingissä pitkään yleisesti x3,5), vai löytyykö ns. hyviä diilejä. Vaikka viineissä (kuten ei oikein missään muussakaan) hinta ei aina suoraan korreloi laadun kanssa, niin keskimäärin viini, jonka sisäänostohinta on 12 euroa on parempaa kuin puolet halvempi. Jos kotiläksyt ovat jääneet tekemättä ennen ravintolaan saapumista, asia on helppo tarkistaa puhelimella pöydästä alkujuomia maistellessa.

Lopuksi vielä temppu, jonka olen oppinut vuosien varrella. Paremmissa ravintoloissa tarjoilijoilla sekä varsinkin sommeliereilla on jonkin verran vapauksia juomien suhteen. Olemalla alusta saakka ystävällinen ja kohtelias salihenkilökuntaa kohtaan (joka muutenkin on fiksua käytöstä), ja osoittamalla vilpitöntä kiinnostusta juomatarjontaan, on heistä mahdollista saada liittolaisia. Pieni flirtti ei tässä kohtaa ole pahasta. Mikäli ravintolassa sattuu olemaan (syystä tai toisesta) avonaisia pulloja, niin toisinaan he saattavat päivittää viinipaketin juomat samalla hinnalla parempaan kamaan. Tällaisesta kiitetään jättämällä juomaraha jälkiruokalautasen alle piiloon, jolloin tarjoilija voi itse päättää, sujauttaako setelin taskuunsa vai lisääkö sen lähes jokaisesta ravintolasta löytyvään yhteistippikuppiin. Sanomattakin selvää on se, että kunnollisella juomarahalla henkilökohtaa muistaville tällaisia iloisia sattumia tapahtuukin sitten useammin.


Road trip in Africa  2

Paššan luukku on pimpattu tiukkaan iskuun.
Paššan luukku on pimpattu tiukkaan iskuun.

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kirjoittelin jokunen viikkoa sitten seikkailuun heittäytymisestä sekä siitä, miten on toimittava kun maa alkaa polttaa kotikaupungissa jalkojen alla. Oma miniseikkailuni on juuri päättymäisillään; kirjoitan tätä kattoterassilla Marrakeshissä, paimentolaisteltan varjossa, minttuteetä siemaillen. Alhaalta torilta soi käärmeenlumoajien monotoninen pillin ääni, muutaman tunnin välein kaikuu kaupungin kattojen yllä rukouskutsu. Hoidamme vaimoni kanssa pakollisia työ- ja pankkiasioita. Vasta illan viiletessä etsiydymme Afrikan suurimmalle torille sapuskaa hankkimaan. Takana on tuhat kilometriä ajoa reitillä Marrakesh – Fès - Meknes – Beni Mellal – Marrakesh.

Joku voisi olla sitä mieltä, että auton vuokraaminen Afrikassa kuulostaa turhan stressaavalta lomasuunnitelmalta. Itse olen täysin päinvastaista mieltä. Olen vuokrannut erilaisia moottoriajoneuvoja lukuisissa eri maissa neljällä eri mantereella, ja vaikka Marrakeshissa on Kairon jälkeen älyvapain liikennekulttuuri mitä olen kohdannut, ei mikään rentouta minua niin paljoa kuin kunnon road trip eksoottisissa maisemissa (käytän englannin sanaa paremman käännössanan puutteessa). En tiedä johtuuko se siitä, että olen syntynyt Yhdysvalloissa, mutta itselleni täydellistä vapautta edustaa se, että alla on oma auto, vieressä hyväntuulinen (ja -näköinen) kartturi, taskussa tukko käteistä rahaa eikä mitään velvoitteita ketään kohtaan.

Meininki Fèsin kujilla on kuin 1001 yön tarinoista.
Meininki Fèsin kujilla on kuin 1001 yön tarinoista.

Jotkut tuntemani ihmiset tykkäävät suunnitella matkareittinsä viimeistä piirtoa myöten etukäteen. Olen nähnyt todella pieteetillä Google Mapsilla tehtyjä reittisuunnitelmia, joita on myös sitten orjallisesti noudatettu. Itse kuulun päinvastaiseen koulukuntaan, ja nautin ns. T-risteys –päätöksistä, jossa vasta tienhaaraan tultaessa valitaan oikean ja vasemman väliltä. Myönnän, että tällainen tapa johtaa toisinaan satojen kilometrien harhailuihin, mutta se antaa myös Rouva Fortunalle mahdollisuuden heittää jotain aivan täysin odottamatonta eteen. Kuten kävi tälläkin kertaa.

Fès on yksi suurimmista asutuista keskiaikaisista kaupungeista maailmassa. Sen vanhassa kaupungissa kiermurtelee yli 9000 pientä katua ja kujaa, joiden asettelu tuntuu ammentavan kaupunkisuunnittelullisen logiikkaansa Escherin maalauksista. Kaupunki on kuuluisa maailman vanhimmasta yliopistosta sekä käsityön laadusta. Juuri työkuvioihin liittyvät käsityöläiskuviot vetivät meidätkin Fèsiin.

Marokkolaisten vanhojen kaupunkien rakentamiskulttuuria voi parhaiten kuvailla sanonnalla ”se jolla onni on, se onnen kätkekööt”. Likaisten ja sokkeloisten pikkukujien varrella sijaitsevat talot eivät nimittäin kerro itsestään ulospäin mitään. Hyvin vaatimattoman oven takaa saattaa avautua uskomaton palatsi. Asuimme Fèsissä riadissa (tyypillinen marokkolainen paremman väen sisäpihan ymärille rakennettu talotyyppi, joka on muutettu hotellikäyttöön), joka kuului aikoinaan Fèsin entiselle ykköspyssylle (tarkka titteli jäi epäselväksi, jonkin sortin pašša kai). Luukku oli pistetty uskomattoman upeaan kuntoon. Hanke oli vaatinut 150 miehen työt kuuden vuoden ajan. Kustanannuksia voimme vain arvailla. Lähestulkoon jokainen neliösentti 12 metrin korkuisesta sisäpihasta oli koristeltu upein puukaiverruksin sekä zellige-laatoin. Kahden hengen huone valtavalla kylpyammeella kustansi 70 euroa yöltä, mitä voi pitää jopa paikallinen hintataso huomioiden melkoisen hyvänä diilinä.

Saatuamme duunikuviomme kuntoon Fèsissä, oli aika tutustua kaupungin yöelämään. Muutaman mutkan sekä ad hoc –päätöksen kautta ajauduimme kaapinkokoisen algerialaisen hasiskauppiiaan sekä neljän hänen ystävänsä kanssa paikalliseen yökerhoon. Minulla on aikaisempia ja sangen vauhdikkaita kokemuksia afrikkalaisista yökerhoista, eikä tämänkertainenkaan keikka jättänyt mitään toivomisen varaa.

Satapäinen asiakaskunta tanssi marokkolaisen popin tahdissa, ja portsareilla oli kaikki työ pitää seurueet erillään. Tunnelma ei kuitenkaan ollut pelottavan aggressiivinen, vaan paikassa vallitsi sellainen hyvä pössis, johon harvoin esim. Helsingin yössä törmää.
Useimmat afrikkalaiset yökerhot, joissa olen vieraillut, koostuvat tanssilattian ympärille ryhmitetyistä pöydistä, joissa seurueet istuvat omissa oloissaan. Turvaliiveillä merkityt portsarit pitävät huolen siitä, ettei pöytien välistä viestintää pääse tapahtumaan. Länsimaalaiset naiset saavat välittömästi oman vartijan, jonka tehtävänä on pitää iholle pyrkivät alkuasukkaat loitolla ja taata sahibin dokausrauha. Juomia tarjoillaan pulloittain; esimerkiksi Fèsissä tarjolla oli vain viskiä tai vodkaa. Pullo maksaa työmiehen viikon palkan. Leijonanosa paikalla olevista naisista on ammattilaisia, eikä suurimmalla osalla miehistäkään mitään järin kunniallista työtä tuntunut olevan. Kaikkia tunnettuja (sekä muutamaa minullekin uutta) pahetta tuntui olevan tarjolla, ja käteinen raha kelpasi kaikissa muodoissaan. Eurollakin oli parempi kurssi kuin virallisissa rahanvaihtopisteissä.

Satapäinen asiakaskunta tanssi marokkolaisen popin tahdissa, ja portsareilla oli kaikki työ pitää seurueet erillään. Tunnelma ei kuitenkaan ollut pelottavan aggressiivinen, vaan paikassa vallitsi sellainen hyvä pössis, johon harvoin esim. Helsingin yössä törmää. Joskin vain sadan kilometrin päässä sijaitsevan Ketaman maanviljelystuotteilla saattoi olla rentoon fiilikseen vaikutuksensa, sillä ilma oli sakeana paksusta, makeasta savusta. Poistuimme yökerhosta vasta aamukahdeksalta, uusien muumilaaksolaisten ystäviemme saattelemina. Olisin liittänyt tähän mielelläni paikasta kuvia, mutta koko ravintolassa oli täydellinen kuvauskielto, jota valvottiin tarkasti.

Tässä iässä tulee enää harvoin radatettua aamuun asti, mutta Fèsin keikka oli harvinainen poikkeus – ja varsin mukava sellainen. Se ei kuulunut millään tavalla suunnitelmiimme (sillä varsinaisia suunnitelmia meillä ei ollutkaan), vaan osui tiellemme melko lailla puun takaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta valitsen tien päällä paljon vapaamielisemmin seurani kuin kotosalla. Sen seurauksena tulee välillä tulee vietettyä aikaa ihmeellisten nilkkien seurassa, mutta toisinaan käy töhö, ja tulee tutustuttua kerrassaan loistaviin tyyppeihin. Tapasimme Fèsissä lukuisia mielenkiintoisia ihmisiä, mutta tämä jatulinkokoinen algerialainen pikkurikollinen seurueineen veti kyllä kaikista voiton.

Nyt ilta alkaa pimentyä Marrakeshin vanhan kaupungin yllä, ja on aika suunnistaa souqien kujille apetta etsimään. Viereisellä torilla käärmeenlumoajat ja apinat saavat väistyä ja tehdä tilaa paljain nyrkein otteleville nyrkkeilijöille. On road tripimme viimeinen ilta, ja tuskin maltan odottaa, mitä ilta meille tarjoaa. Kun seuraavan kerran istun tylsääkin tylsemmässä asiakaspalaverissa, ajattelen algerialaista yhden illan ystävääni ja hymyilen. Sellaisista hetkistä on hyvä ammentaa voimia kestääkseen vielä edessä olevan pitkän kevättalven.


Miten tingitään oikein?  1

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Arkielämässäni pidän länsimaalaisesta tavasta, jossa kaupoissa myytävillä tarvikkeilla on kiinteä hinta, joka on näkyvästi esillä. Minusta on kiva kierrellä kaupoissa ja puntaroida ostopäätöstäni kaikessa rauhassa, ilman että lipevä myyjä yrittää kaupata minulle jokaista asiaa, johon katseeni saattaa hairahtua. Jos en löydä mitään minulle mieleistä, huikkaan ovelta kiitokset ja poistun. Jos taas kauppiaan asettama hinta ja omat tarpeeni kohtaavat, syntyvät kaupat. Jos tuote on erityisen monimutkainen tai ammattitaitoa vaativa, arvostan myyjän asiantuntemusta kauppoja hierottaessa. Lomaosakehuijarin sinnikkyydellä iholle käyvä myyjä taas nostaa lähinnä karvani pystyyn. Ainoat poikkeukset lienevät asunto-, auto-, kello- ja korukaupat, joissa pyyntihinnasta tulee aina viilata hieman pois, jopa Stockmannilla.

Maailmalla matkustaessa oppii nopeasti, että meidän tapamme ostaa ja myydä ei ole suinkaan ainoa, eikä asioilla ole suinkaan aina ”oikeaa” hintaa, vaan se määritellään joka ikinen kerta tapauskohtaisesti. Tätä kutsutaan tinkimiseksi, ja se on yleisin kaupankäynnin muoto monissa Afrikan ja Aasian maissa. Tyypillisimmillään suomalainen saa siihen ensikosketuksensa Pohjois-Afrikan basaareissa, matkamuistoja ostaessaan. Kun pakettimatkafirman opas on vielä bussissa muistuttanut siitä, että hinnasta tulee aina neuvotella, on keskivertoturisti tyytyväinen hilattuaan hintaa ensimmäisestä pyynnistä 20% alaspäin. Todennäköisyys siihen, että hän on silti maksanut kaksikymmentäkertaisen ylihinnan Kiinassa valmistetusta rihkamasta on melko suuri. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä kaupankäynti ei ole nollasummapeliä, ja jos molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä diiliin, niin hyvä niin. Mitä väliä sillä on, paljonko kauppias on alun perin maksanut siitä ”satavuotiaasta berberimatosta”, jos se tuntuu länkkäristä hyvältä kaupalta ja siitä jää mukava lomamuisto?

Astetta haasteellisemmaksi tinkimiskulttuurissa eläminen muuttuu vasta pitkillä reissuilla, joissa matkustavaisella on käytössään rajallinen budjetti, ja jokainen euro on jostain muusta pois. Tällaisessa tilanteessa jatkuva ylihinnan maksaminen alkaa lievästi sanottuna korpeamaan, varsinkin jos on tutustunut paikallisiin, jotka osaavat kertoa tuotteiden ja palveluiden ”oikean” hinnan. Kun budjetti on aidosti tiukoilla, niin neljän euron arvoisesta taksimatkasta ei paljoa nappaa maksaa sitä pyydettyä viittäkymppiä. Kolmekymmenen asteen helteessä, raskas rinkka selässä ei jaksaisi joka välissä tinkiä kahtakymmentä minuuttia. Mutta minkäs teet, sillä siinä vaiheessa jos istahdat taksin takapenkille sopimatta ensin hinnasta, niin julmettu lasku odottaa satavarmasti perillä. Ei auta muu kuin laskea hitaasti kymmeneen, vääntää hikinen hymy kasvoilleen ja aloittaa sama rituaali taas kerran uudestaan.

Yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?
Kokemattomuutemme tinkimiskulttuurissa asumisesta sekä sisäänrakennettu vaisto välttää konfliktitilanteita tekee suomalaisista huonoja tinkimään. Arabialaiset ovat keksineet tinkimisen ja vedättämisen, ja kokenut kauppias osaa käyttää heikkouksiamme meitä vastaan. Lopputuloksena on usein se, että kun turisti ajetaan mukavuusalueensa ulkopuolelle, maksaa hän mieluummin pyydetyn törkeän ylihinnan kuin jää vänkäämään. Kauppiaiden valitusvirret nälkää näkevistä lapsista menevät myös toisinaan turistille lävitse. Tosiseikka on kuitenkin se, että yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?

Toisinaan maailmalla kulkiessaan tutustuu länkkäreihin, jotka ovat päättäneet voittaa paikalliset heidän omassa pelissään. He lähtevät matkalle aseenaan vankka päätös siitä, että he maksavat koko reissun ajan kaikista ostoksistaan vain ja ainoastaan saman hinnan kuin alkuasukkaat. Jos lomansa haluaa käyttää siihen, että vääntää kauppiaan kanssa kättä 40 sentistä, niin siitä vaan, mutta melko ärsyttävää tällaisen ihmisen seurassa on matkustaa. Se ei ole nimittäin yhden käden sormilla kuin voin laskea ne kerrat, kun olemme lentäneet ulos kaupasta sandaalit perässä lentäen, kun seuralaiseni on vääntänyt liian pitkään ja liian rankasti hinnasta. Ja vieläkin muistan sitä kertaa hiekka-Saharassa, jossa päädyimme kävelemään viisi kilometriä painavia rinkkoja raahaten, koska matkakumppanini ei periaatteessa maksanut pyydettyä kahden markan ylihintaa kylän ainoasta taksista. Törkeimpiä huijaushintoja pitää tietenkin kategorisesti kieltäytyä maksamasta, mutta eräästä maailman rikkaimmista valtioista saapuva matkustavainen ei voi kuvitella, että hän nauttisi kaikista paikallisten etuoikeuksista.

Se, että toisinaan osaa hieman höllätä kukkaronnyörejään ja maksaa suosiolla ylintaa, ei tee matkustavaisesta sinisilmäistä pussiruokapartiolaista. Tinkimiselle on aikansa ja paikkansa, mutta silloin herrasmies haluaa pistesijoituksia saaneen kilpakamelin satulan akkuboidakseen, laadukasta minttuteetä sekä käsinkäärittyjä savukkeita. Sitten voidaan käyttää vaikka puoli päivää kaikille sopivan hinnan hakemiseen.

Edellinen