Olinko mä joskus tasapainoinen ihminen? En muista, mutta jos olinkin, niin en ole enää. Mielialat ja tunteet vaihtelevat tätä nykyä valehtelematta kymmeniä kertoja päivässä. Pääasiassa tosin vain yhden asian suhteen, mutta on sitä siinäkin. Eikö voisi vain tietää, missä oma sydän seikkailee? Ei näköjään.
Yhtenä hetkenä voin ihan täysin ja kokonaisvaltaisesti olla yhtä mieltä ja todella tietää, että näin se on, näin sen kuuluu mennä. Kunnes toisena hetkenä sama varmuus asettuu vastakkaisen mielipiteen puolelle. Ja taas sama toistuu, eestaas, eestaas, keinuvalla liikkeellä… Lopulta tekee mieli hakata päätään seinään, kovertaa aivot pois kallon sisältä ja sydän rinnasta ja vetää ne molemmat alas vessanpytystä.
Sen tiedän, etten voi enää odotuttaa, en sen jälkeen mitä tein, enkä sen jälkeen, kun jo taas kerran sanoin haluavani katsoa nämä kortit. En voi pompottaa toista edestakaisin, sinne ja tänne, en voi tanssittaa oman pillini mukaan. Tein sitä jo aika kauan, ja silloin siihen oli oikeus, mutta ei nyt enää oikein. Ymmärrän, ettei toinenkaan voi elää jatkuvassa epävarmuudessa ja mielenmuutosteni aallokossa. Jos sanoo jotain, pitäisi koittaa pysyä siinä. Etenkin, kun se `jokin` on jotain vähän isompaa, kuin että lupaan tuoda kaupasta maitoa.
Itse päätin ajatella asian nyt niin, ettei minkään tarvitse olla lopullista tai kiveen hakattua. Aina pääsee perääntymään. Voi siis rauhassa katsella, mitä mistäkin tulee, tai tuleeko mistään mitään. Ei se katsominenkaan oikein onnistu, jos elää jatkuvaa välivaihetta. On mentävä, on tehtävä, ja hypättävä sitten kyydistä pois, jos alkaa näyttää siltä, että törmätään, ja lujaa. Senhän voi aina tehdä. ”Rauhassa, rauhassa” sanon itselleni. Kumpikin tietää tilanteen, kortit on paljastettu. Kumpikin tietää sanojen `mutta` ja `ehkä` läsnäolosta.
Silti olisi rauhaisampi olo, jos pysyisi edes oman tunnemaailmansa kartalla. Kompassikin on hukassa.