Ei ole kovin hyvä fiilis tänään. On epämääräisen paha olo ja ahdistaa vähän. Osittain tiedän tekijöitä jotka tämän olotilan aiheuttavat mutta osa niistä on kyllä pimennossakin. Ihan lähitulevaisuudessakin on yksi hiukan epäilyttävä asia ja sitä olen tänään miettinyt melko paljonkin. Siis tavallaan koko pohdinta on ehkä turhaa mutta toisaalta taas en voi olla varma siitä. Sanotaanko vaikka niin että jotkut ihmiset kun saattavat olla hyvinkin arvaamattomia. Silloin sitä joutuu miettimään tiettyjä asioita eikä siltikään tule yhtään viisaammaksi.
Vaikka tämä päivä on ainakin tähän asti ollut vähän huono, niin joitakin hyviäkin juttuja on silti onneksi tapahtunut. S sai koko päivän vapaaksi ja olen ollut sen kanssa, käytiin tuossa mammallakin. Oli kivaa, ja oli hyvä huomata että sen ihmisen ruokahalu on palautunut 🙂 Siis kun se tuossa yhdessä vaiheessa laihtui aika paljon ihan vain siksi että oli sen verran sairas. Nyt se syö taas ihan entiseen tapaan. Monet ihmiset reagoivat asioihin ruuan kautta joten kai palautunut ruokahalukin voi olla merkki paremmasta. Haluan ainakin uskoa niin.
Joo ja puhuttiin jonkin verran pahasta olosta, ahdistuksesta ja masennuksesta. S on nykyisin aika kiinnostunut siitä, mitä kaikkea mulla oli silloin kun noista jutuista kärsin. Kerroin sille siitä, miten aikoinaan vedin melkoisia määriä erilaisia tabuja ihan vain siksi että oli niin käsittämättömän paha olo. S kysyi että halusinko mä sitten kuolla silloin. No en halunnut, en ole koskaan halunnut. Mulla vaan oli henkisesti niin paha olo että jotenkin yritin fyysisyyden kautta turruttaa sitä. S kysyi että auttoiko se? No ei auttanut, paitsi ihan pienen hetken verran. Sitten tuli vielä aiempaakin pahempi olo. Mutta eipä kukaan kai koskaan ole väittänytkään että ihmismieli kovinkaan rationaalisesti ja loogisesti toimisi. En ollut poikkeus, ja siksipä toimin noin enemmän kuin kerran. Kun oli vaan pakko. Tottakai jälkiviisaana on helppo sanoa että se oli ihan järjetöntä touhua mutta mitä se muuttaa? Kai mä silloinkin jollain tasolla tajusin tekojeni mielettömyyden mutta tein silti niin.
Sitä vaan, että kyllä mä onneksi nykyään osaan purkaa pahaa oloani vähän fiksummin. Toki tuolloin mielenterveyteni oli hiukan eri pohjalla kuin nyt, eli ei sitä suoraan voi verrata nykytilanteeseen. Mä kuitenkin luulen että kaikki nuo jutut ovat jollain tapaa vahvistaneet mua ihmisenä enkä mä ehkä enää ongelmien edessäkään ihan niin äärimmäisiin tekoihin ryhtyisi. Mä luulen muutenkin että olen nykyisin kokonaisuutena ehjempi ihminen kuin vielä muutama vuosi sitten. Tai siis sanotaanko niin, että 11-vuotiaasta 17-18-vuotiaaksi mulla oli isoja ja pitkäkestoisia juttuja ja vain vähän sellaista aikaa jolloin voin oikeasti hyvin. Nyt sitten tuon jälkeen on ollut huomattavasti vähemmän ahdistusta ja muuta. No joo, viime syksynä olin kyllä ehkä ahdistuneempi kuin ikinä, mutta sitä ei kestänyt kuin muutaman kuukauden. Sai se ylivallan, en mä sitä kiellä, mutta mä pääsin sen yli ihan täysin ja vieläpä suhteellisen nopeasti. Tuskin mä siitä perimmäisestä levottomuudestani ja taipumuksestani ahdistua koskaan täysin pääsen yli, sillä kai ne ovat jollain tapaa sisäänrakennettuja systeemejä mulla, mutta ainakin mä olen ehkä oppinut paremmin elämään tällaisena kuin olen.
Kai tämä on aika henkilökohtaista tekstiä ja kai on vähän arveluttavaa kirjoittaa tällaista tänne, mutta en mä oikeastaan jaksa välittää. Ei noista jutuista kuitenkaan voi mitään sinänsä päätellä, tai voi, mutta tuskinpa päätelmät osuvat oikeaan. Sitäpaitsi mä olen nykyisin sen verran sinut ainakin joidenkin asioiden kanssa, että en mä niitä enää hirveämmin häpeile ja peittele. Ne ovat osa mua eikä siinä kieltäminen juurikaan auta. Hienoa on se, että viime aikoina mun ei ole tarvinnut miettiä näitä pelkästään itsekseni, vaan joku on jaksanut myös kuunnella mua.