Yksi käsky, kaksi sanaa. Helppo ymmärtää. Yksinkertaista. Selkeää. Mutta niin, niin, niin vaikea toteuttaa. Se on kuin kiusaus: Mitä kovemmin yrittää olla ajattelematta, sitä enemmän ajattelee. Päättää siivota – ja tiskatessaan huomaa ajatustensa vaeltavan. Tarttuu kirjaan – ja pian tuijottaa sanojen läpi tyhjyyteen, ajatellen. Juttelee jonkun kanssa – ja koko ajan meinaa pukea sanoiksi ajatuksensa. Se on kuin pakko. Se [I]on[/I] pakko. Pirullista.
Olisi niin paljon helpompaa, jos vain osaisi pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Harmi vain, ettei tahdolla näytä olevan tässä juurikaan päätösvaltaa.
Ehkä lenkillä saan itseni kuriin, hetkeksi.