Meikäläisen synnynnäinen huolettomuus ja hajamielisyys ilmoittelivat tänään taas itsestään. No, ilmoittelevathan ne päivittäin kadonneiden tavaroiden ja muun sellaisen muodossa, mutta tänään hieman radikaalimmin.
Olin kaupungilla ja ajattelin nostaa rahaa kahvilareissua varten. Menin automaatille, painelin tovin nappuloita, otin pankkikortin pois automaatista ja lähdin tyytyväisenä kahville. Kahvilassa kokosin tarjottimelle kahvi- ja vesimukit, menin kassalle ja ajattelin maksaa. Paha vain, ettei mulla ollut sitä seteliä, jonka juuri olin nostanut. Ai miksei? No siksi, että unohdin ottaa sen mukaani! Poistin automaatista siis vain pankkikorttini ja jätin rahan siihen kenen tahansa napattavaksi. Kaveri lohdutti, että automaatti imaisee setelit minuutissa takaisin sisuksiinsa, eikä siinä kyllä jonoa ollut, mutta saapi nyt nähdä, menikö tuo raha hukkaan vai onko se yhä tallessa. Ja hitto; siinä automaatilla vielä mietin tovin uutta tunnuslukuani ja iloitsin muistaessani sen kehittämäni muistisäännön avulla. Nähtävästi pitäisi kehittää muistisääntö myös siihen, että ottaa nostetut rahat mukaansa. Sillä eipä tämä ollut edes eka kerta – viimeksi takanani jonottanut asiakas huikkasi perääni lähdettyäni automaatilta ilman rahojani.
Seuraavaksi oli vuorossa toisenlainen sekoilu. Menin kahvilan vessaan ja sieltä tultuani ajattelin toki pestä käteni. Vilkaisemattakaan hanaa laitoin kädet sen alle ja odotin että vesi alkaisi valua. No, eipä alkanut, mutta tässäkään vaiheessa en vaivautunut luomaan silmäystäkään hanaan, vaan heiluttelin käsiäni sen alla saadakseni sen toimimaan. Kun vettä edelleenkään ei kuulunut, katsahdin vihdoin alaspäin ja havaitsin, ettei kyseessä ollutkaan automaattihana, vaan ihan sellainen tavallinen joka kodissanikin on – ja monessa yleisessä vessassakin.
Juu´u, teknologiayhteiskunnan lapsiahan tässä ollaan…