Onko se kummallista, ettei pysty eikä halua puhua joistakin vaikeista asioista läheistensä kanssa, mutta avautuu sen sijaan vieraammille ihmisille? Se vain tuntuu joskus helpommalta. Niin kuin nyt.
Minulla on ystäviä, ihania, läheisiä ystäviä joille yleensä voin puhua mistä tahansa. Nyt olen kuitenkin yllättäen tullut tilanteeseen jossa tuntuu suorastaan mahdottomalta ottaa puhelin käteen ja soittaa heille. Tuntuu ylivoimaiselta kertoa heille veljestäni.
Sen sijaan ei-niin-läheisille ja tutuille olen puhunut sitäkin enemmän. Täällä cityssäkin on tullut avauduttua joillekin kavereille ja ihan totta, se on puhdistanut mieltä. Ja se on tuntunut helpolta, jollain tapaa yksinkertaiselta.
Olen ajatellut, että johtuukohan se juuri siitä vieraudesta, onko siksi helpompi avautua? Ne ystäväni, jotka olen tuntenut pikkulapsesta asti, tietävät toki kaiken minusta ja perheestäni. Veljenikin he ovat tunteneet vuosia. Siitäkö se johtuu? Onko heille siis vaikea puhua juuri siksi, että he ovat niin lähellä, tietävät lähes kaiken. Paitsi sen, että veljeni voi huonosti. Ja nyt se pitäisi kertoa, avata kaikki ja levittää se heidän nähtäväkseen. Sekö tässä tuntuu niin vaikealta?
Kun taas vieraammat ihmiset, ne, joihin olen vasta tutustunut. He tietävät jo minut mutteivät mitään taustoistani, eivät mitään perheestäni. Heillä ei ole odotuksia eikä oletuksia sen suhteen, mistä minä tulen ja mitä asioita minuun linkittyy. Heille veljeni on tuntematon hahmo tuolla jossain. Heille voin siis jollain tapaa suoremmin avautua, joutumatta selittelemään, miten tässä näin pääsi käymään. He kuuntelevat ja vastaanottavat kertomani, kyselemättä enempiä. Ja se tuntuu helpolta, helpommalta.
Joku on joskus ihmetellyt sitä, miten näennäisen helposti saatan avautua vieraillekin ihmisille. Tästä se kai johtuu. En toki kaikille avaudu; jonkinlainen usko luottamukseen siinä täytyy olla. Enkä vielä ole joutunut pettymään.