Tänään oli eka aamu, kun töihin lähtiessä hengitys höyrysi. Oli muutenkin tosi kylmä ja kirpeä ilma; piti pyöräillä vauhdilla jotta paikat lämpeäisivät edes vähän. Kai se on pakko myöntää, että syksy todellakin on tullut. Vähän etuajassa, sillä lauantainahan vasta alkaa syyskuu, mutta kelien ollessa tällaiset on kai vain päästettävä irti kesästä. Oikeastaan kyllä tein sen jo viime viikolla, loppuviikosta. Yhtenä päivänä – olisikohan ollut perjantai tai lauantai – kotiin tai kotoa kävellessäni tajusin, että tuntuu syksyltä. Ilma oli lämmin, aurinko paistoi, mutta jotakin puuttui, jotakin kesäistä, jotakin mikä aiheuttaa tunteen kesän olemassaolosta. En pysty oikein sanomaan, mikä konkreettisesti oli muuttunut, mutta jokin oleellinen juttu oli kadonnut. Tuntui vähän siltä kuin auringon ja ihoni välillä olisi ollut jonkinlainen kalvo, ohuen ohut, mutta siltikin niin merkittävä. Aurinko ja lämpö eivät enää tuntuneet siltä kuin vielä muutama päivä sitten, siltä miltä ne kesällä tuntuvat. Siispä hiljaa mielessäni julistin syksyn alkaneeksi, ja nyt teen sen julkisesti tässä.
Yleensä syksyn tulo tuntuu ahdistavalta. Sitä miettii, minkälainen kesä on ollut, ja sitä kaikkea on ikävä jo etukäteen. Muistelee menneitä päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja tuntee ettei pysty odottamaan taas vuotta. Sitä ajattelee eteenpäin pitkää, pimeää syksyä ja kylmää, kalseaa talvea, ja tuntee valtaisaa kykenemättömyyttä ottaa vastaan tulevia aikoja. Ahdistaa ja masentaa, tuntee itsensä jotenkin petetyksi: Tässäkö se nyt todella oli, taas kerran? Nytkö alkaa synkkyys? Ehkä se johtuu siitä, että kesällä elämä on niin erilaista, ainakin itselläni. Se on jollain tavalla huoletonta aikaa; ihan kuin vaikeudet eivät voisi kunnolla koskettaa, eivät ainakaan kovin syvästi. Kesäisin elelen vähän pilvimäisessä olotilassa, aivan kuin se ei olisi ihan todellista, vaan ennemminkin jonkinlaista lume-elämää tai lomaa oikeasta elämästä. Kesällä tapahtuu asioita joita muulloin ei tapahdu, ja kesällä myös itse voi olla jotenkin toisenlainen. Ehkä siksi sen päättyminen yleensä niin ahdistaakin; sitä tuntee muuttuvansa taas arkiminäkseen ja elämä kokonaisuudessaan tuntuu palautuvan taas siksi tylsäksi, harmaaksi mössöksi kaikkine arkisine vaikeuksineen.
Mutta kummallista on, että tänä vuonna en tunne tuota ahditusta. Tänä vuonna syksy tuntuu uudelta mahdollisuudelta, jollain tapaa tuoreelta ja raikkaalta, tervetulleeltakin. Tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista, aivan kuin kesälläkin, mutta nyt tuo tunne on ehkä jopa voimakkaampi. Yksinkertaistaen: Nyt syksy ei tunnu lopulta, vaan alulta. Rintakehässä aiempina vuosina painanut syysahdistus on vaihtunut kutkuttavaan tunteeseen siitä, että maailma on mahdollisuuksia täynnä, ja voin saavuttaa haluamani jos vain kurkotan tarpeeksi pitkälle. Kliseistä ehkä, mutta sellaistahan elämä on, kliseitä täynnä. En valita siitäkään.
Tämä ei johdu siitä, ettäkö takana olisi kurja kesä. Päinvastoin, viimeiset kolme kuukautta ovat olleet kaikkineen aivan loistavaa aikaa. Niihin on mahtunut tunteiden koko kirjo, mutta tunteissakin on päästy reilusti plussan puolelle; vaikka negatiivisiakin sellaisia on ollut, hyvät, hienot ja ihanat tunteet ovat kuitenkin jyränneet ne mennen tullen. Ja niihin on mahtunut menoja ja seikkailuja ja yletöntä hauskuutta valtavat määrät. Työ on ollut antoisaa, vapaa-ajasta puhumattakaan. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä joista osa on vain käynyt elämässäni, osa taas jäänyt pidemmäksi aikaa. Olen seilaillut parissakin kutkuttavassa ihmissuhdeviritelmässä ja syventänyt yhden kaveruuden hyväksi ystävyydeksi. Olen laulanut katolla, juhlinut autossa, tanssinut metsässä alasti aamuyöllä, jazzanut läpi yön, kirjoittanut enemmän kuin koskaan, nauranut poskilihakset kipeiksi, saanut ja antanut helliä ja vähemmän helliä suukkoja, möyrinyt Ruisrock-mudassa, hienostellut vip-alueilla, juonut pahaa vermutia, palellut teltassa sylikkäin kaverini kanssa, hyppinyt kenguruhyppyjä makuupussissa ja saanut elämäni parasta seksiä. Siinä oli toki vain lyhyt läpileikkaus kaikesta, paljon paljon muutakin on tietysti tapahtunut, ja kaikki nämä jutut yhdessä, isona kokonaisuutena tekivät kuluneesta kesästä ehkä parhaan ikinä.
Miksi sitten syksy tuntuu tervetulleelta? Enpä tiedä, ei ainakaan siksi, että kokisin kaipaavani rauhoittumista, vaikka tuskinpa sekään ihan huonoa tekisi. Jotenkin vain syksy tuntuu uudistavalta ja eheyttävältä ja uskon sen tuovan mukanaan taas uusia asioita, ihmisiä ja seikkailuja. Toki kesän päättyminen tuntuu vähän haikealta juuri sen mahtavuuden vuoksi, mutta vain vähän. Pääasiassa tunnen kiitollisuutta sen onnistuneisuudesta ja odotusta siitä, mitä syksy tuo tullessaan. Enkä sano, etteikö tapailusuhteella yhteen tiettyyn ihmiseen olisi minkäänlaista vaikutusta tässä nykyisessä tunnetilassa. Tokihan sillä on, ja toki ajatusta pitkistä, pimeistä syysilloista ja -öistä lämmittää miete siitä, että ehkä niinä hetkinä saatavilla on ainakin toisinaan syli, johon käpertyä. Ja jos ei ole, nautin niistä silti, yksin tai jonkun kanssa, aivan varmasti. Jälleen kerran: Syksy on tänä vuonna tervetullut.
Ja vaikka ilmat nyt ovat mitä ovat, absoluuttinen tosiasia on se, että elokuu päättyy vasta ensi perjantain ja lauantain välisenä yönä. Ja meilläpä on työpaikkapirskeet, kesän päättäjäiset perjantaina. Periaatteessa siis kesä loppuu vasta silloin, ja periaatteessa siis tämä kirjoitus on samalla tavalla etuajassa kuin syyssääkin. 🙂