Heräsin tänään aamulla puheluun töistä. Soittajan ensimmäinen lause: ”Soitan siitä sun *****jutusta” kouraisi mahanpohjaa. Mokasinko täysin, teinkö siitä ihan paskan? Täytyykö se duunata kokonaan uusiksi? Mutta sitten tuli huojentavaa jatkoa: ”Se on tosi hyvä. Me haluttais siitä reppari. Pystyt sä hommaamaan siihen vielä yhden tyypin ja pidentämään sitä?”. Vastasin ”joo, tietty” yhtään ajattelematta. Se ilahdutti soittajaa, joka lupasi jäädä odottelemaan jatkoa. Lopetettiin puhelu. Vasta sitten ajattelin. Päähän jysähti, että mullahan on mieletön kiire jo muutenkin. Sunnuntaina on lähtö Irlantiin, lauantaina pirskeet. Sitä ennen pitää tehdä töitä, siivota, pestä pyykkiä, pakata, hoitaa kourallinen juoksevia asioita, vierailla mammalla, käydä kampaajalla… Ja silti otin lisää töitä. Ei kuitenkaan harmittanut yhtään. Jos mun jutusta toivotaan repparia, totta hitossa mä sitä pidennän. Lisää näkyvyyttä jutulle, tuplasti rahaa. Hullu olisin jos oisin edes harkinnut kieltäytymistä. Sitä paitsi nyt se on jo tehty – äsken laitoin muokatun jutun eteenpäin. Hyvä Satu! o/
Asiasta kuudenteenkymmeneen: Tosiaan lähden Irkkulaan kolmen päivän päästä, miettikää sitä! *hehkuttaa*
Pääsee reissaamaan! *hehkuttaa lisää*
Pääsee kiertämään vihreää ja vehreää saarta! *hehkuttaa vähän vielä*
Pääsee näkemään fantsuja maisemia! *hehkuttaa paljon vielä*
Pääsee Galwayhin ja Aran-saarille ja Dingleen ja Corkiin ja Kerryyn ja Wicklow`hun ja vaikka minne! *tuulettaa*
Ir-lan-tiin! *tekee aallon*
I-R-L-A-N-T-I-I-N! *leijuu ihan simona*
Ei se oo mun eka reissu. Eikä edes eka kyseiseen maahan. Saa sitä kai silti intoilla?