Hyvät ja pahat tunteet vaihtelevat. Tänään on ollut enemmän ensimmäisiä. Ja jotenkin on sellainen aavistus, että hyvien tunteiden osuus kasvaa koko ajan. Se johtuu monestakin tekijästä, mutta enimmäkseen kahdesta. Toinen tuo valoa toiseen ja se toinenkin ajoittain tuo sitä itseensä. Kuulostaapa päättömältä. Onneksi tiedän itse täsmälleen mistä kirjoitan, muuten alkaisin ehkä epäillä mielenterveyttäni 🙂
Enpä tiedä, mulla vain on hyvä fiilis tästä hetkestä ja tulevasta. Meinasin kirjoittaa että on toiveikas olo, mutta ei se olekaan oikea sana. On luottavainen olo, sitäpä juuri. Tähän hetkeen mahtuu paljon murheitakin mutta jossain määrin kuitenkin luotan siihen että asiat järjestyvät. Ja musta tuntuu että velikin jo luottaa siihen. Sen vain piti ensin oivaltaa että jokin mättää, ja sen jälkeen murtaa patoumansa. No, se vaihe on vielä kesken mutta sanoisinko että näillä näkymin ollaan menossa ihan hyvään suuntaan.
Se on hassua miten ihmiset usein lähentyvät toisiaan vaikeina aikoina. Ja usein se lähentyminen on pysyvääkin, jatkuu sittenkin kun ajat ovat jo muuttuneet paremmiksi. Vuosi sitten lähennyin yhden ihmisen kanssa yhteisen menetyksen myötä. Siihen asti tavallaan läheinen mutta toisaalta melko etäinenkin ihminen on nykyään yksi niistä läheisimmistä. Oikeastaan suhteemme muuttui ihan täysin vain muutaman kuukauden aikana. Tämä ihminen ei ole edes ainoa jonka kanssa tuolloin lähennyin, mutta ehkä se tärkein ja läheisin kuitenkin. Eli vaikka menetin yhden ihmisen, muuttui suhteeni monen muun kanssa paljon aikaisempaa arvokkaammaksi.
Nyt olen samassa tilanteessa. Tai en tietenkään samanlaisessa, mutta nytkin muutama ihmissuhde on syventynyt huimasti. Kaikkein kummallisimmalta tuntuu se, että tämän myötä olen tainnut itsekin jollain tapaa muuttua. Olen ehkä oppinut olemaan avoimempi, kahdellakin tavalla. Olen oppinut puhumaan. Siis sillä tavalla etten mieti liikaa, että annan vain sanojen tulla. Toki tämä ei onnistu seurassa kuin seurassa mutta eihän sen tarvitsekaan.
Ja olen oppinut olemaan avoimempi jollekin, no, kai pitäisi sanoa että elämälle, vaikka se kuulostaakin vähän hölmöltä. Mutta joo, sitä kai tarkoitan. Ja tarkoitan sitä siinä mielessä, että olen oppinut ottamaan asioita vastaan ja olemaan luottavainen niiden suhteen. En enää epäile paljoakaan. Ja olen tosi iloinen siitä, koska en halua hukata elämän hyviä juttuja enkä toki huonojakaan, sillä pitäähän niitäkin olla, ihan vaikka tasapainon takia 🙂
Enkä nyt siis tarkoita että olisin kovinkaan radikaalisti muuttunut tai että olisin aivan uusi ihminen tai mitään sellaista. Pieniä juttuja nämä ovat, mutta juuri nyt melko tärkeitä sellaisia.