Olen suostunut juttelemaan J:n kanssa enemmän kuin kerran. Samoin äiti kävi sen kanssa kahvilla eilen. Ai miksi? No siksi, että mun on ainakin pakko käydä nämä asiat sen kanssa läpi. Toinen syy on se, että surusta, pettymyksestä ja vihastakin huolimatta olen ihminen, ja siis inhimillinen toista ihmistä kohtaan.
J ei pysty lähtemään Irlantiin ennen kuin 7. päivä, sillä lentoja ei ole. Yksi taitaa olla, satojen eurojen lento, eikä se pysty kustantamaan sitä. Siispä se on majaillut yhden ”tuttunsa” luona (tyttö joka aikanaan seurusteli J:n tutun kanssa ja jonka J oli tavannut tätä ennen ehkä kerran tai kaksi). Se ei ole nukkunut, ei syönyt. Koska se on tuntenut olevansa ei-niin-toivottu vieras tuon tytön kämpässä, se on vaeltanut kaikki päivät ympäri kaupunkia, ollakseen mahdollisimman paljon poissa majapaikastaan. Aamuisin se on lähtenyt mahdollisimman aikaisin ja iltaisin palannut mahdollisimman myöhään. Kun äiti kysyi, mitä se tekee päivisin, oli se vastannut: ”In the mornings I walk. Then I go somewhere for coffee. Then I walk again”.
Sillä ei ole täällä ketään kelle puhua, ei ketään sellaista, joka tuntisi sen. Paitsi minä, ja sitten äiti. Kyllä mä kuitenkin olen sitä mieltä, että sen ”pahantekijänkin” täytyisi saada käydä asiaa läpi jonkun kanssa. Mutta J on ollut yksin. Kävelemässä. Se on aivan uskomattoman riutuneen näköinen. Välillä se on aivan hysteerinen. Itkee ja itkee ja itkee niin ettei se aina kuulosta enää edes ihmiseltä. Se oksentelee ja lähes pyörtyilee. Äiti totesi, ettei ole tainnut nähdä kärsivämpää ihmistä, siis noin niin kuin henkisellä puolella. Enkä ole tainnut nähdä mäkään. Pelottaa sen mielenterveyden puolesta jo tässäkin mielessä – se on niin rikki. Se itse totesi, ettei tiennyt, että olisi mahdollista tuntea näin.
– My spirit is dead, se sanoo.
– No happiness left.
– I´m falling apart.
Ainakin se taitaa nyt käsittää tekonsa ja sen seuraukset. Sekä sen, että on turha vannoa, ettei koskaan enää tekisi moista. Uskonhan mä että siitä siltä tuntuu, mutta eihän se ennen tätäkään suunnittelut kiinni käyvänsä. Se myöntää, että vihantunteiden hallinnassa taitaa olla aika paljon vikaa. Ja että se tarvitsee apua. Ja haluaa. On jo sitoutunut ajatukseen terapiasta, ja aloittaa sen heti kun pääsee takaisin Irlantiin. On kai sekin jotain.
En mä sille anteeksi ole antamassa. Kunhan yritän olla ihminen ihmiselle.