Tein päätösen. En harrastele enää irtosuhteita. Enpä koskaan ole ollutkaan kova harrastaja, mutta pitkän suhteen jälkeen oli vaihe, jolloin noihin tuli hypittyä joitakin kertoja. Mutta se vaihe tuli ja meni, meni oikeastaan jo aika kauan sitten. Nyt vain asia on konkretisoitunut mielessäni. Aikansa kutakin, eikä noiden aika ole enää. Ei vaan nappaa.
Ajatuskin siitä, että päästäisin jonkun intiimisti lähelleni vain yhden yön tähden, etoo. En mä halua kenenkään koskettavan itseäni sillä tavalla vain siksi, että jostain itselleni tuntemattomasta syystä päädyn kännipäissäni sellaiseen tilanteeseen. Ja vaikka olisin selväpäinenkin, en silti halua tunteettomia hetkiä tuolla tasolla. Jokunen hetki tai vuosi sitten en vielä näin ajatellut, mutta nyt ajattelen. Tosin silloinkaan en koskaan tuntenut saavani noista jutuista mitään. Ennemminkin rikoin kuin rakensin.
Eikä tämä ole mitään eron jälkeistä löpinää vailla merkitystä. Ajatus kun on häilynyt mielessäni jo pidempään. Viimeinen vuosi kuitenkin opetti mulle aika paljon lisää omasta seksuaalisuudestani, joka on pirun voimakas, mutta myös herkkä ja kokonaisvaltainen. Löysin jonkinmoisen syvemmän yhteyden seksin ja henkisen puoleni välillä. Enkä halua kadottaa sitä intiimiydellä, jolla ei ole mitään merkitystä. Ajatuskin tuntuu jotenkin likaiselta, turhalta ja itselleni väärältä. Ja se tunne vain lisääntyi koettuani, mitä intiimiys voi toisen kanssa puhtaimmillaan ja parhaimmillaan olla.
En mä nyt sitä sano, ettäkö papin aamenta alkaisin vastaisuudessa odotella. Mutta jonkinmoisen tunnesiteen, edes orastavan, tarvitsen ennen kuin alan noihin puuhiin. Tarvitsen ajatuksen ja toiveen siitä, että tuo voisi olla se oikeanlainen ihminen. Tarvitsen halun siihen ihmiseen itseensä, halun tuntea se ja olla sen, halu pelkkään fyysiseen kanssakäymiseen ei enää riitä. Ja asiantilanhan täydentää hyvin se tunne, etten edes halua sitä pelkkää fyysistä kanssakäymistä. Sitä kun voin harrastaa itsenikin kanssa, tekemättä mitään tyhjäksi.
Tällaista tänään.