Entinen naapurini kuoli. Asuin itse siinä vieressä 18 vuotta, ja vanhemmat asuvat yhä. Tunsin sen pariskunnan hyvin; lapsesta asti käytiin kaverin kanssa hoitamassa niiden koiria. Kotoa muutettuanikin näin heitä viikoittain koiriensa kanssa kävelemässä, ja syksyllä myös äitini 50-vuotisjuhlissa. Mukavia ihmisiä – aina niin iloisia ja nauravaisia. Iältään kuusikymppisiä kumpikin. Kävivät töissä, edessä piti olla monta leppoisaa eläkevuotta. Mutta nyt toista heistä, tätä miestä, ei enää ole.
Joku voisi sanoa, että hän oli sentään jo kuusikymppinen. Itse ajattelen, että hän oli [I]vasta[/I] sen ikäinen. Ei kuusikymppisen, terveen, elämäniloisen ja hyväkuntoisen kuulu kuolla. Isäni on 55-vuotias, ja tuntuu absurdilta ajatus, ettei häntä yhtäkkiä enää olisi. Silti näin kävi nyt, ja se toi kuoleman – taas kerran – hyvin lähelle. Tuntuu hirmu pahalta tämän miehen vaimon, lasten, ja toki koko perheen puolesta. Piti tulla häät, ja nyt tuleekin hautajaiset.